Pääsykoepäivä
Heräsin aamulla jo kello kuusi, menin suihkuun, puin päälle, keitin kupin teetä ja ajattelin nopeasti vielä tarkistaa, että onhan minulla kaikki vaadittava mukanani ennen lähtöä pääsykokeeseen… No ei ollut! Olin unohtanut täysin kirjoittaa peruskoulun jälkeisen opintohistoriani ja tulostaa sen eilisellä reissullani erääseen kopio- ja tulostusliikkeeseen. Voi helevetti! Tartuin äkkiä mustekynään, kaivoin jostakin puoliksi ruttuisen A4-arkin ja kirjoitin lyhyesti opintohistoriani käsin! Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun huomasin, että eihän minulla olekaan kuin yhdet kopiot Fil.kand.- ja FM-tutkintotodistuksista sijoitettuna kauniisti portfolioon. Voi perrrrr… Lopulta sain paperit järjestykseen, mutta sitten olikin jo kiire. Onneksi laukku oli pakattu eväineen päivineen jo edellisenä iltana (Hahaa! Osaanpas olla kaukaakin viisas.), joten nappasin sen käteeni ja suorastaan juoksin parkkipaikalle, hyppäsin autoon ja kaasutin kohti keskustaa.
Automatkalla luukutin täysillä Snow Patrolin levyä ja lauloin mukana minkä ääntä lähti. Jotenkin se helpotti stressiä, vaikka mahassani inhottavasti kipristelikin. Joka paikassa oli sumua, mutta vältin sentään pahimman aamuruuhkan. Huristeltavaa oli päälle 20 km, ja lopulta saavuin perille – etuajassa!
Ensin istua kökötin eräässä luokkatilassa noin 40 muun nuoren (huomatkaa hienoinen itseironia… Helkkari, mä olin vanhin siellä!!!) kanssa odottaen, että infotilaisuus alkaisi. Sen jälkeen odotettiinkin kirjallisen kokeen alkamista. Olin tankannut kaksi viikkoa päähäni noin 80 sivuista, suomenkielistä opusta, mutta heti koekysymykset nähtyäni tajusin tehneeni täysin turhaa työtä! Tehtäviä oli kaksi ja ne olivat helppoja. Päätin siis tarttua tuumasta toimeen… Mutta jaa, minkäs mä nyt valitsisin esimerkkitapaukseksi tuohon ensimmäiseen tehtävään… Öö… Hm… Pyörittelin kynää viisi minuuttia pään lyödessä kumeasti tyhjää. Lopulta liityin hurjaan kirjoittamisen ja pyyhekumilla hankaamisen rytmittämään hikoiluun. Olin innoissani, sillä ajatus alkoi kulkea ja tiesin kaiken vaadittavan. ”Koe päättyy kahden minuutin kuluttua!”, ilmoitti lakoninen valvoja. Mitä v***ua?!! Kirjoituksestani puuttui vielä kaksi erittäin tärkeää kohtaa. Puolipaniikissa kirjoitin aiheiden otsikot ja heitin muutaman ylimalkaisen sanan niiden alle. Paska paska paska… Eihän tunti riitä mihinkään!!! (Yliopistossa tentit kestivät sentään kolme tuntia! Minunlaiselleni ”romaanikirjailijalle” sekin teki tiukkaa…) Palautin kokeen varsin happaman näköisenä.
Sitten taas odoteltiin noin tunti, kunnen koitti ryhmähaastattelu. Vieressäni istuva vaalea tyttö (kyllä, muut olivat selvästi vielä tyttöjä ja poikia minuun verrattuna) puhui ja puhui, mutta unohti kuunnella muita. Sain kyllä sanottua mielipiteeni ja otettua osaa keskusteluun, mutta välillä teki mieli pukata puheripuliin sairastunut vierustoverini hellästi kyynärpäätaktiikalla pöydän alle… 15 minuuttia hujahti huis hais ja taas siirryttiin odottelemaan. Päätin syödä välipalaa.
Lopulta jäljellä oli enää yksilöhaastattelu, johon pääsin ensimmäisten joukossa. Kysymykset olivat perinteisiä ”Miksi haluat opiskelemaan tätä ja tänne?” ja ”Miksi olisit hyvä siinä ja siinä?”. Huomasin puheripulin tarttuneen siltä pieneltä blondilta, joten vastaukset suorastaan pulppusivat suustani. Puhuin, puhuin ja puhuin. Lopulta aivoni tekivät stopin ja iski totaalinen blackout kesken erään lauseen. ”Siis… Öö… Mitäs mun nyt pitikään… Öh!” Onneksi kaikki olennainen (ja vähän enemmänkin) oli jo tullut esille.
Kirmasin ulos rakennuksesta kuin varsa laitumelle, istahdin autooni ja kaasutin tieheni. Olo oli tyhjä ja turta, enkä saanut yhdenkään ajatuksen päästä kiinni. Ei tosin ihmekään sen (puhe)ripulin jälkeen… Lopulta kuulin typertyneestä olotilastani huolimatta yliminäni nalkuttavan äänen: ”Kuinka sä niin typerästi höpötit siellä haastattelussa? Ja miten sä saatoit mokata sen kirjallisen kokeen niin perusteellisesti? Sä et VARMANA pääse opiskelemaan!” Tunsin hienoisen häpeän ja pettymyksen hiipivän iholleni, enkä voinut muuta kuin huokaista syvään. Lähdin koko pääsykokeeseen asenteella ”menee miten menee, katsotaan nyt”, mutta tiedän, että pettymys tulee olemaan kuin nyrkinisku palleaan mikäli opiskelupaikka jää saamatta. Päätin silti siinä auton rattia käännellessäni antaa asian toistaiseksi olla. Päätös ei olisi enää minun käsissäni. Olin tehnyt sen minkä voin; en ehkä parastani, mutta hyvin kuitenkin. Se saa riittää.
Nyt verenpaineeni on jo tasaantunut, levoton mieli rauhoittunut ja puheripuli kadonnut. Olen enää vain hirrrrrveän väsynyt. Päätä ja niskaa särkee. Menen kohta nukkumaan. (Ensin syön puolisoni valmistamaa raparperikiisseliä ja vaniljajäätelöä, nam!)