Olen kesäihminen henkeen ja vereen. Keväällä ensimmäisten auringonsäteiden myötä pusken ylös peiton alta ja puhkean kukkaan kuin krookus! Energiaa tuntuisi riittävän 24/7 ja aloitan jo uutta projektia ennen edellisen loppumista. Touhotan, säädän, hössötän ja kirmaan paikasta toiseen laitumelle päässeen lehmän tavoin. Kevät ja alkava kesä tuo mukanaan valon, ilon ja uskon elämään…

Tämä kesä oli mitä oli, pääasiassa melko viileä ja sateinen. Samoissa tunnelmissa on ollut pitkään myös parisuhteeni. Ja oma taloudellinen tilanteeni. Ja henkinen jaksamiseni. Tämä kesä oli suuri pettymys, jonka toivon nyt päättyvän niin pian kuin mahdollista ja vievän mennessään kaiken entisen.

En ole koskaan erityisemmin nauttinut syksyn pimeydestä ja koleudesta, sen sateista ja tuulista, maahan pudonneista, limaisista lehdistä, mutta nyt… Ensimmäistä kertaa toivon, suorastaan rukoilen, että kesä loppuisi! Ei enää lämpimiä päiviä, ei aurinkorasvaa, ei paniikinomaista tarvetta löytää sopivan peittävää, mutta vilpoisaa puettavaa. Ei enää ajatustakaan sille, kuinka huono kesä tämä on kaikin puolin ollut.

Haluan unohtaa ja katsoa jo eteenpäin, kohti vuoden viimeisiä henkäyksiä. Haluan kietoutua paksuun villatakkiin ja käpertyä lempisohvani nurkkaan syömään suklaata. Haluan olla hiljaa, yksin ajatusteni kanssa ja sytyttää kymmeniä kynttilöitä.

Syksy, tule jo.

”So when you hear this autumn song

Clear your heads and get ready to run

So when you hear this autumn song

Remember the best times are yet to come”

– Manic Street Preachers –