Olen ollut heinäkuun puolivälin jälkeen melkoisen hyväntuulinen. Olen ikään kuin ”unohtanut” olla masentunut. Ehkä mielen keventyminen johtui kesästä, auringosta ja ihan vain rentoutumisesta laiturin nokassa? Keskityin elämään päivä kerrallaan, nauttimaan hetkestä siinä ja silloin. Tärkeintä oli vain oleminen, hengittäminen, hömppäkirja ja lasten kanssa uiminen, juoksulenkki metsässä, paljain jaloin kävely takapihan ruohikolla… Vaan on tässä kaikessa taustalla muutakin.

Kävin nimittäin ”psykologilla” (oikeastaan hän on psykiatrian sairaanhoitaja ja terapeutti) juhannuksen jälkeen ja uudelleen viikko sitten. Tuntui hyvältä puhua ulos kaikki se ahdistava moska, jota kannoin sisälläni. Tämä ”psykologi” on erittäin mukava, vain vähän itseäni vanhempi nainen, joka tuntuu (tuntui) aidosti olevan kiinnostunut minusta, hyvinvoinnistani ja tulevaisuudestani. Ensimmäisen kerran elämässäni joku totesi minulle rempseästi ja ilman vähättelevää, säälivää sävyä äänessään, että ”Kuule, kyllä me saadaan sun masennus hoidettua!”. Tuntui hyvältä, luottavaiselta. Näkyi pilkahdus valoa tunnelin päässä. Mutta…

Viime viikolla kuulin, että ”psykka” vaihtaakin työpaikkaa ja hänen tilalleen tulee joku toinen, joka ottaisi minuun puhelimitse yhteyttä syyskuun alkupuolella. Pettymys jysähti ja kovaa! Juuri, kun olin kertonut hänelle koko risaisen, kipeän elämäntarinani ja tämänhetkiset ongelmani ja ahdistukseni, niin hänpä ottaa ja häipyy. Saan aloittaa uuden ”psykan” kanssa koko tarinani alusta. Tylsää, turhauttavaa, suorastaan masentavaa! Luottamukseni tilanteeni kohentumiseen on kokenut kovan kolauksen. En ole kuitenkaan vajonnut epätoivoon ja antanut sen kiskoa minua alas takaisin ensimmäiselle portaalle. Sen sijaan seison nyt tässä, paikallani, ja vain tyynesti odotan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onnekseni pian starttaavat opintoni AMK:ssa. Ne ovat jo nyt antaneet minulle paljon. Ensinnäkin minulla on jotakin, mitä odottaa tulevaisuudelta. Toiseksi, minulla tulee olemaan päivisin ohjelmaa, tekemistä ja lukemista. Kolmanneksi, pääsen ihmisten ilmoille juttelemaan ja kuuntelemaan sekä tuntemaan itseni jälleen osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta, oli se sitten opiskelijaryhmä, oppilaitos, yhteiskunta tai mikä tahansa perhettäni isompi yhteisö. Neljänneksi, opinnot antavat minulle mahdollisuuden työntää varpaani työmaailmaan ja luovat uskoa siihen, että kyllä minäkin vielä joskus työllistyn. Ehkä saan jopa tehdä työtä, josta aidosti pidän ja jolla pystyn elättämään perhettäni!

Neljäs asia, joka kesän, ”psykologin” ja tulevien opintojeni lisäksi on saanut minut jälleen vienosti hymyilemään, on kumppanini, aviomieheni, lasteni isä. Heinäkuun alkupuolella meillä oli vuosisadan riita, sillä olin aivan tosissani heittämässä miestä ulos kodistamme! Paloin loppuun, enkä jaksanut enää yhtään enempää, vaan halusin eroon koko ihmisestä, avioliitosta, kaikesta. Kävin itsekin niin pohjalla, että huusin tappavani itseni, ellei mies äkkiä häipyisi tavaroineen, sillä ”MÄ…EN…ENÄÄ…JAKSA!!!”. (Tunnustan, että taustalla olivat huonon parisuhteen lisäksi erittäin huonosti nukutut yöt, järjetön rahapula ja PMS, joten…) Lopulta lukittauduin vessaan itkemään tunniksi, eikä mies lähtenyt mihinkään. Viikkoon emme kunnolla puhuneet mitään, hoidimme vain arkea mekaanisesti ja keskityimme lähinnä lapsiin. Sitten kerran aloimme vain puhua. Keskustelu syntyi täysin spontaanisti, mutta syveni ja syveni astuen yhä aremmalle maaperälle, kunnes… Lopulta sain kerrottua miehelleni syvimmät tunteeni, pelkoni ja kaipaukseni. Hänkin avautui minulle ja itkimme molemmat. Lähennyimme kilometrin päästä muutaman senttimetrin etäisyydelle toisistamme ja tunsin, että meillä on ehkä vielä toivoa. Tuon keskustelun jälkeen loppukesä tuntui auringoisemmalta, lämpimämmältä, kevyemmältä, onnellisemmalta.

Että tässä nyt ollaan, rauhallisena ja hymynkare suupielessä nauttimassa kesän viimeisistä auringonsäteistä. Ja jos tosiaan kaadun, niin onhan tuo lattia tuossa lähellä ottamassa minut vastaan. Selviän varmasti pelkillä mustelmilla.