Viime päivinä minulla on ollut hyvin voimakas tunne siitä, että en kuulu tänne enää, mihinkään. En Lilyyn, en perheeseeni, en kotipaikkakunnalleni, en tähän maailmaan. Tuo tunne on syvästi ahdistava ja lamaannuttava. Pahimmalta tuntuu se, ettei sitä tunnetta pääse eroon edes nukkuessaan, vaan se tulee uniinkin. Koko oleminen on muuttunut sietämättömäksi kiemurteluksi, kun tuntuu siltä, että haluaisi kuoriutua pois omasta kehostaan ja haihtua atomeina ilmaan.

Tiedän, että tällainen teksti on ahdistavaa ja jopa ärsyttävää luettavaa. (Jos tuntuu juuri siltä, niin älä lue enää enempää.) Lilyn blogeja katsellessani saan käsityksen maailmasta, joka on täynnä vain yltiöpositiivisia ja pinnallisia asioita: mitä uutta reseptiä joku kokeili, kuinka rankan treenin joku teki, minkä upean koltun joku  hankki kesägarderobiaan koristamaan, miten joku sisustaisi makuuhuoneensa, missä joku juuri matkaili, kuinka jonkun lapsi sitä ja tätä… Ei siinä mitään, jokainen kun kirjoittaa mistä haluaa. Maailmaan mahtuu monenlaista, valitettavasti myös negatiivisia asioita. Silti tuntuu siltä, että minä ja minun ongelmallinen elämäni emme tänne mahdu. Emme Lilyyn, emmekä tähän universumiin.

Masentunutta mieltä on vaikea ymmärtää, jos ei itse ole sairastanut masennusta. (Joku joskus väitti tätäkin vain ärsyttäväksi kliseeksi, mutta kun se vain on totta. Piste.) Haluaisin niin mielettömästi olla onnellinen tai edes iloinen. Tai edes turta. Yritän joka päivä tietoisesti tsempata itseäni ajattelemaan niitä kaikkia hyviä asioita, joita elämästäni löytyy. Suorastaan hampaat irvessä ja väkisin yritän jaksaa päivästä toiseen, ja välillä se tuottaakin tulosta. On päiviä, jolloin oloni on ihan hyvä, jopa pirteä. Noita päiviä vain varjostaa hiljainen tieto siitä, että niitä ei riitä loputtomiin. Nurkan takana väijyy aina se tuttu, tumma hahmo odottamassa hetkeä, jolloin saa hyökätä taas kimppuuni.

Tunne siitä, etten kuulu minnekään kuljettaa mukanaan parasta kaveriaan. Sen nimi on yksinäisyys. En ole koskaan elämässäni ollut niin yksinäinen kuin nyt. Minulla on olo, että olen ajatuksineni ja tunteineni täysin yksin, enkä saa mistään ymmärrystä, en tukea, en lohdutusta. Totuus on kuitenkin se, että olen sulkeutunut omaan, masentuneeseen maailmaani, jonne en päästä ketään. Käperryn kohti sisimpääni ja rakennan muurin sitä suojelemaan. Ulospäin saatan näyttää siltä, että kaikki on kunnossa. Tuskinpa otsassani lukee ”MASENTUNUT”, vaikka niinkin joskus nuorempana kuvittelin…

Minulle on varattu aika yleislääkärille ensi viikolle. Sieltä saan todennäköisesti lähetteen psykologille ja jälleen uuden reseptin masennuslääkkeille, joita olen popsinut kuin vitamiinipillereitä kohta jo kymmenen vuotta. Silti minulla on vahva epäilys siitä, ettei minua kukaan pysty auttamaan. Minusta itsestäni ja omasta elämästäni se parantuminen alkaa, jos on alkaakseen. Mutta kuinka voisin tähdätä ja keskittyä parantumiseen, kun koen, ettei minulla ja elämälläni ole mitään merkitystä eikä sijaa tässä maailmassa?

”I wanna heal, I wanna feel what I thought was never real
I wanna let go of the pain I’ve felt so long
I wanna heal, I wanna feel like I’m close to something real
I wanna find something I’ve wanted all along
Somewhere I belong”

– Linkin Park –