”Olisimme huomattavasti onnellisempia, jos oppisimme huomaamaan, mikä meillä on hyvin. Totumme helposti siihen, mikä toimii ja mikä on hyvää ja näemme vain kielteisiä asioita.”

Jatkan eilistä teemaani… Luin nimittäin tekstin, joka ikävällä tavalla kirpaisi ja  pakotti katsomaan peiliin.

*****

”Kaiken pitäisi olla täydellistä. Nykyhetken pitäisi olla täydellinen. Jos se on, harmitellaan, ettei lapsuus ollut täydellinen.  Sairastuminen koetaan suureksi loukkaukseksi. Kyky sietää kipua ja murhetta on heikentynyt…”

En tavoittele kaiken täydellisyyttä, en ainakaan tietoisesti. Silti aloin miettiä, että ehkä meitä ympäröivä yhteiskunta, kulttuuri ja erityisesti media ruokkii vaikutteille altista alitajuntaamme syöttämällä sille mielikuvia ja mustavalkoisia totuuksia täydellisistä ihmisistä, täydellisistä kodeista, täydellisistä työpaikoista, täydellisestä elämästä ilman, että huomaamme koko asiaa? Ja vaikka huomaisimmekin ja yrittäisimme aktiivisesti vastustella, niin jättääkö taistelu silti jälkensä, haavansa ja arpensa? Pystymmekö lopulta lainkaan puolustautumaan ympäriltämme tulevaa painetta vastaan?

Myönnän olevani perfektionisti, mutta se koskee lähinnä minua itseäni, tekemisiäni ja suorituksiani, ei niinkään sitä materiaalista elämää, joka minua ympäröi. Vai ehkä sittenkin?… Eikö jossain syvällä takaraivossani polttele hienoinen kipinä siitä, että hyväpalkkainen työpaikka olisi kiva juttu? Eikö vain omakotitalo ole kuin olekin siellä haavelistan kärkipäässä? Ehkä kuitenkin haluaisin matkustaa ulkomaille, ostaa sen kalliimman käsilaukun, liittyä fiinin kuntokeskuksen jäseneksi…?

Joka päivä hoen itselleni mantralitaniaa: ”En tarvitse sitä ja tätä ollakseni onnellinen.”, ”Kun minulla ei ole sitä ja tätä, elän paljon ekologisemmin.”, ”Maailmassa on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin minulla.” jne. Aktiivisesta vastustelusta ja täydellisyystuputuksen oksentamisesta huolimatta tämäkin päivä ja huominen ja sitä seuraava päivä työntävät silmiini ja korviini lisää ja lisää ja lisää haluttavaa, tavoiteltavaa, saavutettavaa… Elämme pakkoyhteiskunnassa, jossa ilman sitä ja tätä ja tuota et ole mitään, joten sinun on PAKKO ostaa se, tehdä sitä, mennä sinne!

  *****

”…vaarallisempaa uhriutuminen on silloin, kun ihminen oivaltaa, että jokin asia ei ole hänen omaa syytään.

– Tieto siitä, ettei vika ollutkaan itsessä, ei vapauta omaan elämään liittyvästä vastuullisuudesta.”

Tämän sitaatin voisi  hyvin ajatella koskemaan edellistä pohdintaani siitä, miten täydellisyyden tavoittelustakin voisi pelkästään syyttää itsensä ulkopuolisia tekijöitä. Vaikka vikaa olisikin enemmän ympäristössä kuin itsessä, niin se ei silti oikeuta heittämään hanskoja tiskiin ja jättäytymään tuulten riepoteltavaksi. Kärjistetty esimerkki tällaisesta vastuuttomasta vapaamatkustajasta voisi olla pikkurikollinen, joka selittää elämänsä käänteitä ja valintoja kurjalla lapsuudella ja surkeilla vanhemmilla, ymmärtämättömillä opettajilla, kusipäisillä poliiseilla, geeneillä, alkoholilla… Ei tarvitse kuitenkaan mennä näin äärimmäisyyksiin, vaan riittää, kun katsoo peiliin ja kohtaa oman katseensa.

Enkö juuri minä, masentunut, ajattelekin näin, että syy pahaan olooni on lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumissa, epäonnistuneessa kasvatuksessani, vanhempieni virheissä, isältäni perityssä perfektionismissa? Entäpä, jos ajattelen työttömyyttäni ja rahattomuuttani. Onko syy jälleen itseni ulkopuolella, globaalin markkinatalouden ahdingossa?

Olen syytön moneen asiaan, mutta en voi jäädä paikoilleni makaamaan. Oivallus siitä, että ulkopuoliset asiat vaikuttavat elämääni ei kuitenkaan voi olla mikään (teko)syy olla yrittämättä tai tekemättä mitään. Viime kädessä minä itse olen vastuussa omasta elämästäni ja onnellisuudestani. Vaikka en pysty taikomaan itselleni työpaikkaa tai edes haastattelumahdollisuutta, niin voin silti ainakin kirjoittaa hakemuksia ja yrittää. En pysty myöskään parantamaan kituvaa parisuhdettani sormia napsauttamalla, mutta voin hakea apua ja yrittää.

*****

”…negatiivisten ajatusten vangiksi jääminen voi myrkyttää ihmisen elämän.”

”…negatiivisten kokemusten jatkuva pyörittely lisää masennuksen riskiä.”

Näiden lauseiden lukeminen ei ole helppo tehtävä ihmiselle, joka on sairastanut koko aikuisikänsä masennusta. Kyseiset väitteet porautuvat aivoihin ja huutavat totuuttaan niin kovaa, että päätä särkee! Itsekin yritin välittömästi puolustautua vetoamalla kaikkiin em. itseni ulkopuolisiin tekijöihin, joita olen aina masennuksestani syyttänyt. Syyhän ei tietenkään ole minussa, ehei… Silti tiedän, että suurin syy ainakin tämänhetkiseen masennukseen on juuri minussa! Minun negatiivisia ajatuksianihan ne ovat ja minä niitä päässäni pyörittelen.

Vuosia sitten kävin läpi kolmen vuoden kongnitiivisen psykoterapian. Sen jälkeen olin huomattavasti vahvempi, aikuisempi ja elämään realistisemmin suhtautuvampi ihminen, joka keskittyi elämän pieniin asioihin ja eli tässä ja nyt. Masennus on kuitenkin kuin anoreksia tai alkoholismi; jos et hoida itseäsi, niin sairastut uudelleen. Tiedostin riskitekijät sekä ympäristössäni että itsessäni, mutta niin vain vuosien varrella väsymys ja ahdistus palasivat syöden tilaa uskolta itseeni ja tulevaisuuteen.

Mutta entäpä jos elämässä on tapahtunut niin paljon negatiivisia asioita, ettei niistä puhuminenkaan, ts. vuosienkaan terapia auta? Entä jos ei voi vaientaa omia aivojaan, vaan kielteisyyden myrkky saa vapaasti kiertää hermosäikeestä toiseen?

*****

”…anteeksianto on askel eteenpäin. Sen jälkeen, kun olet päästänyt irti menneestä, voit keskittyä muuttamaan niitä asioita, joita voit muuttaa – nykyhetkessä, tässä ja nyt.”

Tämä sitaatti ärsyttää. Se suorastaan vituttaa! Se saa etsimään viimeisetkin voiman rippeet ja valmistautumaan suureen sotaan, vaikka sisimmässäni tiedänkin, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Hampaat irvessä, sydän karrella, pää kivistäen ja rintakehää puristaen lasken aseeni ja katseeni… Ja tunnustan tappioni. Minun on annettava menneelle anteeksi ja päästettävä siitä viimein irti.

Minun on katsottava tähän päivään ja hieman huomiseen. En saa enää vilkuilla eilistä, enkä etsiä sieltä syyllisiä. Elämästäni vastaan nyt minä itse. Vaikka en voi vaikuttaa kaikkiin asioihin, enkä nähdä tulevaisuuteen, niin voin kuitenkin valita suhtautumistapani eteeni tuleviin vastoinkäymisiin. Hyppäänkö takaisin negatiivisuuden noidankehään vai hyväksynkö tosiasiat, annan niille anteeksi ja jatkan matkaani?

*****

”Olisimme huomattavasti onnellisempia, jos oppisimme huomaamaan, mikä meillä on hyvin. Totumme helposti siihen, mikä toimii ja mikä on hyvää ja näemme vain kielteisiä asioita.”

Lopulta tässä kaikessa sekametelisopassa, jota olen pohtinut ja josta olen yrittänyt kirjoittaa, on kyse pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisesta asiasta, jonka olen ehkä vasta nyt todella oivaltanut (tai suostunut viimein tunnustamaan todeksi):

Meidän kannattaa keskittyä siihen, mitä meillä jo on ja mikä on elämässämme hyvää. Klisee ”elämän pienistä, arvokkaista ja ihanista asioista” on 100 %:sti totta!