Voiko tuota enää paremmin sanoa?!

En jaksa tätä jatkuvaa ”päiväni murmelina”-meininkiä, jossa jokainen päivä on kuin kopio edellisestä, paitsi että happamuusasteeni kasvaa päivä päivältä.

En jaksa herätä joka aamu ennen kahdeksaa, auttaa lapsia pukemaan, antaa heille aamupalaa (AINA muroja!), hoputtaa pukemaan ulkovaatteita, lähestulkoon taluttaa päiväkotiin, riisua heidät, kävellä takaisin kotiin, tehdä aamupalaa, istua tietokoneelle ja nousta siitä neljän tunnin jälkeen sekä takapuoli että jalat puutuneina, pestä koneellista pyykkiä, istua takaisin tietokoneelle, etsiä työpaikkoja, surffata huuto.netissä, lukea julkkisjuoruja, manata omaa yksinäistä kohtaloani, ripustaa pyykkejä narulle, kinastella töistä palanneen puolisoni kanssa tietokonevuorosta, pukea päälle siistimpää ja meikata, hoputtaa puolisoa pukemaan ulkovaatteensa, lähteä hakemaan lapsia päiväkodista, käydä kaupassa, raahata väsymyksestä ja alhaisesta verensokerista kiukuttelevia pikkuhirviöitä takaisin autoon, riisua heidät kotona, viikata pyykkejä kaappiin, kuunnella lasten loputonta puhetulvaa ja toimia ”painimattona”, tehdä sanaristikoita, istua taas tietokoneella pelaamassa pasianssia, imuroida, siivota leluja olohuoneesta, laittaa lapsille iltapalaa, hoputtaa heitä pukemaan pyjamat ja pesemään hampaat, lukea kolmesta viiteen iltasatua (vähempi ei riitä tai alkaa 3. maailmansota!), tehdä itselle iltapalaa, lösähtää sohvalle katsomaan telkkaria, käydä iltapesulla yöaikaan, raahautua sänkyyn ja toivoa (rukoilla!), että seuraavana päivänä vihdoin tapahtuisi jotain uutta, yllättävää ja mukavaa.

En jaksa surkeaa parisuhdettani, enkä puolisoani. En jaksa kinastella kuin murrosikäinen, en jaksa mököttää, en jaksa olla ilman toisen kosketusta. En jaksa katsella puolisoni väsymystä ja ärtyisyyttä, en uppoutumistaan omaan maailmaansa, jonka täyttää vain tietokone ja urheiluvedonlyönti. En jaksa hänen kykenemättömyyttään ja haluttomuuttaan kohdata ongelmiaan (tai edes niitä yhteisiä ongelmia) ja hakea niihin apua. En jaksa enää olla ”mies talossa”, jonka harteille on jäänyt lamppujen vaihdot, lumityöt, yhteydenottamiset huoltofirmaan…

En jaksa tätä sentin venytystä, sillä voimani eivät riitä venyttämään sitä tarpeeksi. En jaksa maksamattomien laskujen sekavaa ja ahdistavaa pinoa, enkä karsia jatkuvasti tarvehankinnoista. En jaksa huokailla öisin sängyn pohjalla, enkä jaksa sitä raskasta painoa joka puristaa rintakehääni. En jaksa tätä saatanan työttömyyttä, joka saa arvoni ihmisenä katoamaan, ja merkitykseni hyödyllisenä ja osaavana kansalaisena mitätöitymään. En jaksa kirjoittaa enää yhtäkään työhakemusta, enkä jaksa enää edes etsiä työpaikka(ilmoituksi)a!

En jaksa tätä  henkistä syöpää, joka kalvaa syöden minua hitaasti sisältäpäin. En jaksa masennuksen mustaa tervaa, joka on tahmannut aivoni estäen ajatuksiani ja tunteitani kirkastumasta. En jaksa syödä yhtäkään valkoista pilleriä, enkä soittaa lääkärille saadakseni taas uuden reseptin. En jaksa, koska läheiseni eivät enää jaksa minua. En jaksa olla niin yksin ja yksinäinen, irrallaan kaikesta ja kaiken ulkopuolella.

En jaksa lunta, pakkasta ja tätä talvea. En jaksa valittaa. En jaksa enää edes kirjoittaa…

PS. Näin aamulla takapihallamme oravan.