Olen aina ollut kiinnostunut omasta menneisyydestäni, suvustani, juuristani. Tiedän isäni suvun vaiheista aina 1600-luvun alkupuolelle saakka, mutta vain epämääräisesti. Paljon nimiä, vuosilukuja, tapahtumia ja paikkoja on hämärän peitossa. Ehkä osa niistä vielä selviää, ehkä osa jää ikuisesti arvoituksiksi.

Keneltä olen perinyt musikaalisuuteni? Katsovatko peilistä isoisoisoäitini silmät? Kuka edesmenneistä sukulaisistani oli yhtä kiivasluonteinen kuin minä? Oliko heidän elämänsä täynnä rakkautta, ponnisteluja, katkeruutta tai kaipausta? Mitä he ajattelivat? Mistä he unelmoivat?

Menneisyys kiehtoo juuri siksi, että sieltä löytyy osa nykyisyyden ja tämänhetkisen minuuden rakennuspalikoista. On helppoa vedota geeneihin tai sukupolvia ylittäviin kasvatusmalleihin ja ajatusmaailmoihin. Esi-isät ovat osasyyllisiä siihen, että olen se mikä olen. On myös osin heidän ansiotaan, että olen juuri tällainen, enkä yhtään huonompi.

Valokuvassa on isoisoäitini ja hänen vanhempansa. Vuosikymmeniä luulimme hänen olleen ainoa lapsi, kunnes mummoni, isäni äiti siis, paljasti muutama kuukausi sitten, että isoisoäidilläni oli ollut useampikin sisarpuoli. Hänen isänsä oli ollut varsinainen häntäheikki, ja yksi hänen aviottomista pojistaan oli asunut jopa samassa pihapiirissä isoisoäitini ollessa lapsi. Asiat olivat olleet ainakin aikuisten tiedossa, mutta niistä oli vaiettu. Syynä oli kenties häpeä, mutta varmaan myös halu olla satuttamatta ketään enää yhtään enempää.

Mummoani asia ei tunnu vaivaavan, mutta isäni pohtii parhaillaan keitä hänen ”kadonneet” sukulaisensa ovat. Mitkä heidän nimensä olivat? Missä he asuivat? Ketkä heidän jälkeläisiään ovat? Itsestänikin tuntuu kummalliselta ajatukselta, että tuolla jossakin on myös minulle varsin läheisiä sukulaisia, joiden elämästä en tiedä mitään. En usko, että hekään tietävät meistä.

Menneisyys on toki täynnä aviottomia lapsia, kauan sitten kadonneita sukulaisia ja kirkonkirjoihin merkitsemättömiksi jääneitä henkilöitä sekä tapahtumia. Ne ovat niitä puuttuvia palasia, jotka eivät ehkä koskaan paljastu. Se tosiasia on vain hyväksyttävä. Mielikuvitusta tuo tosiasia ei kuitenkaan koskaan vaienna, ja niinpä minäkin aika-ajoin mietin keitä kaukaiset esi-isäni ovat voineetkaan olla, missä asua, mitä tehdä…

Olen kiitollinen siitä, että hallussani on varsin paljon vanhoja valokuvia kauan sitten edesmenneistä sukulaisistani sekä isäni että äitini puolelta. Vaikka kaikille ei enää löydykään varmoja nimitietoja, niin riittää, että näen heidän kasvoissaan hienoisia yhtäläisyyksiä. Riittää, että tiedän heidän olevan esivanhempiani ja sukulaisiani. Valokuvat ovat linkkini menneisyyteen. Ne muodostavat sen liiman, jolla olen kiinnittynyt juuriini.

(Tiedän, että olen perinyt kuvassa olevalta isoisoäidiltäni tumman hiustenvärin, rakkauden eläimiin ja pitkät jalat.)