Päivänsäteitä ja menninkäisiä

”… miksi toinen täällä valon lapsi on

ja toinen yössä vaeltaa?”

Toiset meistä nousevat aamulla auringon ensi säteisiin ja laskeutuvat levolle heti hämärän tultua. Toiset taas iskevät aamuisin herätyskellon kiinni, vetävät peiton päänsä yli ja jatkavat uniaan, kunnes ilta saapuu. Tai näin he ainakin haluaisivat tehdä, mutta tietenkään se ei ole mahdollista. Yhteiskunta, talouselämä ja toiset ihmiset, aamuvirkut siis, eivät anna yökyöpeleille mahdollisuutta elää sisäisen rytminsä mukaan ja toteuttaa itseään heille sopivimmalla (ja tehokkaimmalla!) tavalla.

Tunnustan kuuluvani ”päiväunisten” joukkoon. Oli kello sitten seitsemän tai yhdeksän aamulla, niin en vain pääse sängystä ylös. Herätyskelloni torkkunappi on kulunut pinnastaan jo millin tai pari… Keskipäivään asti olen kuin persaukseen ammuttu zombie; puolikuollut, mutta helvetin ärtynyt! (Huomaatte varmaan yhtäläisyysmerkit tämän kirjoitukseni kellonajan ja tekstini sisällön välillä…) Mistään ei meinaa tulla mitään, enkä mitään jaksaisi kyllä tehdäkään.

Illanvirkku-aamuntorkku olen ollut koko pienen ikäni. Muistan tuskaiset aamuheräämiset ala-asteella, pommiin nukkumiset yläasteella, lintsaamiset aamutunneilta lukioiässä, valitsematta jättämäni aamukurssit yliopistossa. Kesät olivat yhtä tuskaa, kun työhön piti herätä milloin kuudelta, milloin seitsemältä. Ei ihme, että muutamassa kesätyöpaikassa minulle esitettiin ”vienoja” pyyntöjä työtehokkuuden lisäämisestä… En minä ole laiska, päinvastoin, mutta en vain pysty tekemään töitä unen ja valveen rajamailla!

Elämä minussa alkaa voittaa vasta lähestyttäessä päivällisaikaa. Työskentely ja muu puuhastelu alkaa tuntua mielekkäältä. Tehokkuustasoni nousee huippulukemiin. Suupieliini hiipii hymy ja oloni alkaa olla kevyt. Seitsemän jälkeen vedän lenkkikengät koipiini ja suuntaan ulos hämärtyvään iltaan. Energiaa tuntuu olevan suunnattomasti, joten rakkaani vääntäytyessä vällyjen väliin jatkan omia puuhastelujani pyykkien keskellä, tietokoneella, television ääressä… Uni hiipii silmiini vasta kahden, kolmen aikaan yöllä. Kaadun sänkyyn ja vaivun puolikoomaan.

Näin työttömänä voin toteuttaa itseäni ja elää minulle tyypillisen päivärytmin mukaisesti. Tiedän kuitenkin, että joskus tulee se päivä, kun minun on väkipakolla muutettava elämääni ja revittävä itseni ylös sängystä kesken makeimpien unieni. Siihen asti aion kuitenkin ryömiä ulos kolostani vasta, kun maailma on jo täydessä vauhdissa.

 

”…hämärä jo metsään hiipi,

päivänsäde kultasiipi

aikoi juuri lentää eestä sen,

kun menninkäisen pienen näki

vastaan tulevan,

se juuri oli noussut luolastaan,

kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi

milloinkaan elää päällä maan.”