Päiväunesta painajaiseen
Nonni. Nyt se sitten rysähti. Päiväunieni pilvilinna romahti kertalaakista. Pöly ja tuhka ei ole vielä täysin laskeutunut, ja rytäkässä satutin hieman sisintäni, mutta hengissä tässä ollaan. Pienesti kipuillen ja pää vielä pöpperöisenä yritän kerätä palasia kasaan ja tajuta mitä tapahtui. Siis: Mitä MINULLE tapahtui? Miksi jälleen kerran annoin itselleni käydä näin? Enkö minä ikinä opi?
Annoin itseni uppoutua ruusuisiin päiväuniin kuukausikaupalla. Tuijottelin ihastuneena nuoren miehen instagram-kuvia, joista tuntui löytyvän suoranaisia piiloviestejä (minulle kenties?). Se kissa hänen sylissään oli selvä viesti minulle, kissanomistajalle, aivan varmasti… Facebookissa odotin hänen kommentoivan edes joskus jotakin, edes tykkäävän joskus. Niin hän tekikin, minkä seurauksena jalkani nousivat maasta ainakin puoli metriä! Lyhyet kommentit eivät olleet pelkkiä sanoja kaverille, vaan niiden takana oli muutakin, jotain tunnetta ehkä? Täytyi olla!
Järkeni huusi ja huusi, että ”Herää nyt, idiootti!”, mutta en kuunnellut, koska en halunnut. Kaikki merkit olivat luettavissa aivan siinä silmieni edessä, enkä silti halunnut uskoa. Upottauduin vain yhä syvemmälle unelmiini, niihin hattaramaisiin ja ällöimeliin… Elämäni oli siten helpompaa.
Eilen aivoissani nytkähti jotain. Ilmeisesti järkeni sai vihdoin otteen tunteen takinliepeestä ja pysäytti minut hetkiseksi näkemään todellisuuden, paljaana ja raadollisena. Eräs nuori nainen (tyttö!) oli jo kauan ihastellut ihastustani instagramissa varsin vuolain sanoin ja siirappihymiöin. Eilen aamupäivällä hän kyseli, milloin ihastukseni viimein heräisi… Toissapäivänä ihastukseni hehkutti ”odottavansa huomista innolla”… Eilen illalla hän hehkutti ”tavanneensa todella ihanan ihmisen”… Siis yksi plus neljä miinus kaksi kertaa kolme on… Lyhyesti sanottuna: Ihastukseni oli ollut eilen treffeillä kyseisen nuoren naisen kanssa!!!
CRASH! BOOM! BANG!
Yhtäkkiä tunsin itseni tavattoman typeräksi ja säälittäväksi vanhaksi ämmäksi. Miten olin taas kerran ajanut itseni näin ääliömäiseen ja lapselliseen olotilaan? Mitä minä oikein kuvittelin? Että joku ”teini-ikäinen” nuori mies kiinnostuisi minusta, itseään huomattavasti vanhemmasta naisesta, äidistä ja jonkun toisen miehen vaimosta? Tunsin, miten häpeä kietoi minut otteeseensa. Minä itse rankaisin itseäni sen kuristavalla otteella. Olin (olen) mielestäni ansainnut sen täysin.
Olihan tämä odotettavissa, mutta en vain halunnut nähdä, uskoa ja kuulla sitä. Elämäni ilman päiväunia tuntuu niin tyhjältä, tylsältä, merkityksettömältä. Minä ihmisenä ja naisena tunnun kuluneelta, turhalta… Ilman päiväuniani oloni on kuollut, eikä elämässäni ole enää mitään mieltä. Varsin itsekästä puhetta äidiltä, tiedän, mutta ei kai se voi olla kaikki mitä elämällä on minulle (enää) tarjottavanaan? Olenko vain äiti, 100 prosenttisesti, 24/7? Eikö maailmalla ole minulle enää mitään muuta annettavaa? Enkö ole enää rakastamisen ja haluamisen arvoinen? Onko romantiikan ja läheisyyden, intohimon ja syvien tunteiden aika elämässäni jo ohi?
Onhan minulla mies. Niinpä. Tuossa hän on, lähellä, mutta silti niin kaukana, että tuskin enää häntä tavoitan.En tiedä haluanko edes enää.
Minne minun pitäisi nyt mennä, kun päiväuneni muuttui painajaiseksi ja todellisuuskin tekee kipeää?
”Sometimes I wish I had never met you.
Because then I could go to sleep at night not knowing
that there was someone like you out there.”
(Good Will Hunting)