Paluu arkeen ja normaaliin

En kirjoittanut eilen mitään, koska oli aprillipäivä; en olisi nimittäin itsekään ottanut kaikkea tekstiäni todesta!

Tänään on sen sijaan jo toinen päivä huhtikuuta, tiistai, arkipäivä. Ulkona pitäisi olla kevät, mutta oikeasti siellä on lunta, jäätä ja viileä tuuli.

Viime päivät olin suklaan ja kuntoilun yhteisvaikutuksesta endorfiinisen euforisessa olotilassa, vaikka jälkikasvuni tekikin kaikkensa saadakseen minut takaisin maan pinnalle, ts. lattialle rähmälleni. Nyt mielialani on palannut takaisin normaaliuteen, eikä minua enää naurata.

Täytin ja lähetin juuri yhteishakulomakkeen, jolla pyrin AMK-opiskelijaksi ylioppilastutkinnollani. Tuntuu, kuin elämästäni olisi pyyhkäisty pois 12 pitkää vuotta ja mitätöity yksi FM-tutkinto! Suorastaan surkuhupaisaa.

Tänään pitäisi vielä muokata ja lähettää kaksi työhakemusta. Turhauttavaa touhua, kun tietää jo etukäteen koko homman olevan täysin turhaa. Yritän silti tsempata itseäni ajattelemaan, että yrittämisen puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää…

Eilen illalla päätäni alkoi särkeä ja sama kivistävä jomotus jatkuu edelleen, Buranasta huolimatta. Lisäksi toinen nenänsieraimeni on tukossa toisen puskiessa sitkeää, keltaista limaa ulos poskiontelostani. Tarttuihan se jälkikasvuani kaksi viikkoa piinannut pöpö sitten minuunkin. Itku pitkästä ja iloisesta viikonlopusta, ilmeisesti.

Ei kai tarvitse erikseen edes mainita, että ”normaali ja arkinen” tarkoittaa tapauksessani kyynistä, pessimististä ja masentunutta?! Oikeastaan en edes tunnistanut sitä viime päivien hörhöä, joten palattuani nyt tuttuun ja turvalliseen oloni on lähestulkoon… Niin, no… Hyvä.

(Alla oleva laulu kiteyttää ajatukseni ja olotilani. Lisäksi se soi korvamatona päässäni jo toista viikkoa.)

”On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
– Jossain on kai vastauskin.

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.”

 

– PMMP –