Peffa hellänä hymyillen
Ostin jokin aika sitten luistimet. (Siis MINÄ? LUISTIMET? No jo on aikoihin eletty!)
Kyllä, alkushokista itsekin toipuneena tajusin ostaneeni valkoiset kaunoluistimet marketin alesta. Taustalla oli pitkään kytenyt ajatus siitä, että voisin yhdessä jälkikasvuni kanssa harrastaa jotakin talvista liikuntaa. Mielikuvissani näinkin itseni jo liitelemässä pitkin peilikirkasta jäätä vaivattoman sulavasti…
Eilinen näky lähenteli kuitenkin enemmän tätä…
En muistanutkaan miten liukasta jää voi olla!
Onneksi jokin kauan sitten aivojeni poimuihin kadonnut liikemuistijälki löysi tiensä tietoisuuteeni ja lopulta pysyin kuin pysyinkin pystyssä. Mitään jääkenttien kuningatarta minusta ei silti kuoriutunut esiin, mutta se ei intoa ja riemua haitannut.
En tiennytkään miten mukavaa luistelu voi olla!
Koululiikunnassa inhosin syvästi luistelua ja yritin keksiä milloin mitäkin tekosyitä jättääkseni kyseisen kidutuksen väliin. Muistan elävästi kaikki ne kireät pakkasaamut, kun varpaat jäässä ja nenä vuotaen kiristelin luistinten naruja kohmeisilla sormillani. Muistan myös sen epävarmuuden pystyssä pysymisestä ja pelon kovasta jäästä (sekä häpeän, jos joku viereisessä kaukalossa pelaavista pojista näkisi minun kaatuvan). Osasin luistella etuperin ja takaperin, mutta en koskaan oppinut (ts. tahtonut opetella) muuta. Jossain vaiheessa, kun opettelimme pelaamaan ringetteä, vaihdoin kaunoluistimet suosiolla hokkareihin. Voi pojat, niillä pääsi lujaa!
Nyt, vapaaehtoisesta ja vapautuneesta luistelusta nauttineena aion jatkaa tätä ”harrastusta” yhdessä jälkikasvuni kanssa. Toivottavasti tänä talvena vielä ehtii luistelemaan. Ensi kerralla aion kuitenkin varautua…
Vaikka ei kai muutama pieni (tai isompi) mustelma haittaa?…
