Pelkoja todellisuudesta, unelmia rohkeudesta
Törmäsin yllä olevaan kysymykseen Olivia-lehden facebook-päivityksessä. Lause pysäytti minut ja aloin heti pohtia asiaa omakohtaisesti. Mitä tekisin ja mihin suuntaan elämässäni menisin, jos minulla olisi enemmän rohkeutta, enkä pelkäisi yhtään?
Ensimmäisenä mieleeni tulivat ne kaikkein hulluimmat ideat, kuten ”hyppäisin benji-hypyn ja kokeilisin laskuvarjohyppyä”, mutta nopeasti ajatukseni etenivät syvällisemmille vesille. ”Ottaisin avioeron, antaisin lapset mieheni huostaan (hetkeksi) ja muuttaisin joksikin aikaa ulkomaille opiskelemaan tai töihin”. Melko hullu idea vielä tuokin, mutta jotenkin aidommin tämänhetkisestä elämästäni kumpuava ajatus, tai oikeammin tunne.
Mitä minä itse asiassa pelkään? Pitkäaikaistyöttömyyttä, köyhyyttä, yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta, läheisyyden ja hellyyden puutetta, vanhenemista, kuolemaa?… Pelkään välillä, että olen huono vaimo, huono äiti, huono ystävä, huono kansalainen, huono nainen, huono ihminen. Kukapa ei joskus ajattelisi jotain tuon kaltaista itsestään. Kyseiset pelot liittyvät itsetuntemukseen, omiin epävarmuuksiin, ympäristön paineisiin. Jos minulla olisi enemmän rohkeutta vastustaa salakavalasti hiipiviä ja itseluottamukseni perustuksia nakertavia tunteita, niin mihin kaikkeen vielä pystyisinkään?
Haluaisin uskaltaa avautua vieläkin avoimemmin miehelleni kaikkein syvimmistä ja kipeimmistä tunteistani. Haluaisin viimein tehdä ratkaisun avioliittomme suhteen. Haluaisin uskaltaa heittäytyä tunteitteni vietäväksi ja sukeltaa intohimoiseen seikkailuun. Haluaisin olla hullu ja rohkea, villi ja vapaa, elää jokaista päivää kuin viimeistäni. Haluaisin tuntea olevani taas elossa.
Tarvitaanko täysillä elämiseen kuitenkaan pelkkää rohkeutta? Riittääkö se, vai tarvittaisiinko kuitenkin hieman epävarmuutta ja pelkoakin jarruttelemaan kaikkein älyttömimpiä ideoita? Jokaisella meistä olisi ja on hyvä olla hieman ns. tervettä järkeä. Ilman sitä eläisimme tässä maailmassa kuin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ja ADHD-diagnoosin saaneet villiapinat.
Ehkäpä tarvitsisin vieläkin enemmän rohkeutta ja voimaa, jotta pystyisin todella kohtaamaan mieheni ja yhteiset ongelmamme? Eikö juuri kaikkein pimeimmän ja syvimmän laakson läpi vaeltaminen vaadi kaikkein eniten henkisiä voimavaroja? Uskaltaisinko todella lähteä tielle, joka olisi varmasti raskain koskaan kulkemani? Ehkä luovuttaminen ja vaihtaminen vapaalle olisivatkin merkkejä pelkuruudesta, eivätkä sittenkään todellisesta rohkeudesta?…
*****
On helppoa palata päiväuniin ja kuvitella, kuinka pelottomana kävelisin suoraan tuntemani nuorukaisen luo, katsoisin häntä silmiin ja sanoisin hiljaa: ”Mä haluan sut.”… Mutta todellinen rohkeus mitataan tosielämässä, ei unelmissa.