PIMAHDUS!

 

Luojan kiitos minulla on vielä tämä blogi! Tarvitsen tätä virtuaalimaailman roskakoria, parasta ystävääni ja psykologiani tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Olotilani on nimittäin sen enempiä kaunistelematta aivan H E L V E T I N  P A S K A M A I N E N !

Koko talven yli huijasin itseäni, että olen vihdoinkin selättänyt pahimmat demonini ja voisin viimein aloittaa elämäni iloisempana, ahkerampana ja toiveikkaampana, toisin sanoen lähes parantuneena ihmisenä. Ajoittaiset pienehköt masennuksen tunteet eivät lannistaneet minua, vaan jaksoin uskoa parempaan. Kunnes sitten tuli tämä… Sanotaan vaikkapa ”huhtikuu”. Ja yhtäkkiä kaikki on taas päin persettä.

Perheemme on kirjaimellisesti peeaa. Mieheni on masentuneempi kuin aiemmin tajusinkaan. Toinen lapsistani oireilee ja odottaa pääsyä toimintaterapiaan. Kotimme on sotkuinen ja liian ahdas, eikä kukaan meistä enää viihdy siellä. Automme seisoo katsastamattomana, yksin ja surullisena parkkipaikalla kuin odottaen, että joku tulisi ja käynnistäisi sen…

Olen pysynyt nipin napin koossa sen ansiosta, että käyn juoksemassa ja siihen päälle teen vielä lihaskuntoliikkeitä ja venyttelyjä olohuoneemme lattialla. Hien mukana olen valuttanut ulos kymmeniä litroja nestettä, joka muuten olisi muuttunut isoiksi ja painaviksi epätoivon kyyneliksi. Kun eilen en saanutkaan tehdä tuota itsehoidollista seremoniaani häiriöttä loppuun, niin pimahdin. PI-MAH-DIN!

Lapset olivat ottaneet nilkkapainoni leikkeihinsä, eikä niitä noin vain löytynytkään. Tunsin veren alkavan kohista korvissani ja kiukun nousevan syvältä rintakehästäni. Kun viimein lapseni kiikutti painot anteeksipyytelevästi käsiini, räjähdin huutamaan ja raivoamaan. Sisältäni purkautui tulivuori täynnä laavaa, joka vyöryi yli ihmisten, esineitten ja koko asunnon. Se sanallinen tykitys osui ja satutti eniten miestäni, jota päädyin lopulta tönimään. Itkin ja huusin, kuinka paljon häntä vihaan, kuinka paljon vihaan elämääni ja koko asuntoa, jota muka kodiksi pitäisi kutsua. Mylvin, raivosin ja hikoilin, itkin ja mylvin. Lapset pakenivat huoneeseensa ja sulkivat oven perässään. Samoin teki mies. Minä jatkoin myrskyämistäni kuin raivopäinen meri, potkin seiniä, paiskoin ovia, huusin ja itkin. Sisimpääni sattui niin paljon, että olisin halunnut oksentaa. Lopulta romahdin maahan, itkin ja haukoin henkeäni. Halusin kuolla.

Hulluus asuu minussa edelleen. Se on vain painunut syvemmälle, asettunut piiloon odottamaan sopivaa hetkeä. Eilen se hetki tuli, eikä siihen vaadittu kuin yksi pieni, lähes vähäpätöinen syy. Yhtä nopeasti kuin tulikin hulluus painui takaisin mieleni pimentoon, ja luulen, että se on seuranani ikuisesti. Se on ollut kanssani niin kauan kuin muistan, joten miksi se enää mihinkään lähtisi? Kun elämä ympärilläni on niin sekavaa, ahdistavaa ja stressaavaa kuin se on, niin helppokos sellaiselta kasvualustalta on hulluudenkin versoa…

Nyt, tässä työharjoittelupaikkani tietokoneella, olen taas se rauhallinen, asiallinen minä, joka on ottanut järjen käyttöönsä ja yrittää parhaansa mukaan hoitaa elämäänsä takaisin raiteille. Eilinen pimahdus jätti tosin kirvelevät haavat, joiden paraneminen kestää kauan. Lapsiani käy sääliksi, sillä heidän ei ole hyvä nähdä oman vanhempansa vaipuvan syvään epätoivoon. Minulla ei silti ole aikaa jäädä syyllistämään itseäni sen enempää, sillä minulla on kiire. Mitä pikemmin saan hoidettua omia ja perheemme asioita kuntoon, sitä varmemmin ja pidempään hulluuteni pysyy piilossa.