Pitääksun aina!
Kommunikointi mieheni kanssa on ollut viimeiset viikot lähinnä päivittäistä syyttelyä ja vittuilua. Aika harvassa ovat ne asiat, joista on pystytty puhumaan neutraaliin sävyyn neutraalilla äänenpainolla. Tuollaiset asiat ovat pääosin koskeneet lapsia tai jääkaappimme sisältöä.
Tunnustan, että jokainen lauseeni alkaa nykyisin sanoilla ”Miksä et voi ikinä…” tai ”Hohhoijaa, taas ei oo mitään tehty…”. Tiedän, että nimenomaan tuollaisia lauseita täytyisi parisuhteessa välttää kuin ruttoa, mutta minkäs teet, kun mies ei oikeasti ole tehnyt lupaamiaan asioita vedoten milloin mihinkin (teko)syyhyn. Useimmiten todellinen syy on viitsimättömyys, joka puolestaan johtuu sekä väsymyksestä että luontaisesta laiskuudesta. Luulen, että mukana on jopa aimo annos murkkutyylistä uhmaa: ”No en vittu varmana! Mä teen mitä huvittaa, mua ei muijat komentele!”.
Esimerkkilista luottamuspulaa aiheuttavasta tekemättömyydestä on pitkä, joten kerron vain muutaman esimerkin viime päiviltä. Ensimmäisenä lasten suihkussa käyttäminen, kun olin illan poissa (ystäväni kanssa kahvilassa hermojani lepuuttamassa) ja lasten hiukset olivat kuin margariinilla voidellut. Tulos: ”Oho, unohdin. Ne oli niin väsyneitä, että pistin ne jo kasilta sänkyyn.”… Toinen esimerkki koskee asuntomme epäkohtia, joista täytyisi ilmoittaa huoltomiehelle. Homma hoituu nykyisin näppärästi netissä, joten mies lupasi jo…öö…kuukausia sitten (!!!) ottaa asian hoitaakseen. Tulos: No mitäpä luulette?!! Kolmas esimerkki olkoon vaikkapa kotimme keittiö, jonka hoitaminen on mieheni vastuulla, sillä kaiken muun hoidankin sitten minä (mikä tasa-arvoisen kodinhoidon ylistys!). Tulos: Keittiössä seisoo joka päivä järjetön pino tyhjiä pahvipakkauksia, likaisia astioita, viikon verran kuivamassa olleita kattiloita (siis ruuanjämät yhä pohjalla!), talouspaperimyttyjä ja ties mitä moskaa. Keittiön ruokapöytää en ole nähnyt viikkoihin, ja ehkä on parempi etten sen pintaa näekään… Pahinta kaikista on asuntomme maksamaton vastike, jonka maksamisesta olen kuullut katteettomia lupauksia kohta jo reilun kuukauden. Saamme asumistukea, mutta eihän se koko vastikkeeseen riitä, joten miehen palkasta maksetaan loput. Hänen mukaansa rahaa tulee aina ”parin viikon päästä”, mutta eihän sitä koskaan tule tarpeeksi, jotta vastike saataisiin maksettua. En jaksa enää kysyä minne kaikki vähät rahat menevät, eikä mies tietenkään vapaaehtoisesti kerro mitään. Tulos: Lennämme kohta asunnostamme pihalle!
Tietysti voisin tehdä kaikki hommat itse, sillä tottahan minä tiedän, että mieheni on masentunut ja siksi väsähtänyt. Mutta kun… Varsinaisen leipätyönsä hän hoitaa suurella intensiteetillä, energiaa uhkuen ja sekunnilleen ajallaan! Koti tuntuu olevan täysin kakkossijalla, perhe ”hyvänä” kolmosena, avioliittomme… Onkohan se enää edes listalla?! Ihan periaatteesta siis en jumalauta varmana tee miehelleni kuuluvia töitä, jotka hän on itse, omin sanoin luvannut tehdä! Muussa tapauksessa löydän itseni äkkiä samasta asemasta kuin anoppini, joka uhrautuvaisesti antaa kaiken aikansa ja kaikki voimansa toisten hommia tehdäkseen. Minusta EI IKINÄ tule samanlaista kodin hiljaista ja vaatimatonta hengetärtä, joka sysää syrjään omat tarpeensa ja toiveensa, oman elämänsä, vain nähdäkseen kotinsa sisustuslehtimäisen siistinä ja kauniina.
Ja mikä on lopputulos kaikesta saamattomuudesta ja siitä aiheutuvasta (mielestäni aiheellisestakin) syyttelystä? No hemmetti, minua syytellään takaisin mitä naurettavammista asioista. Esimerkiksi, käyn kuulemma aivan liikaa lenkillä ja väärään aikaan ja ”onko sun aina pakko jumpata siihen päälle niin saatanan pitkään!”… Saan kuulla kettuilua opiskelustani jossain ”hevonkuusessa”, jonne minua pitää ”aina lähteä viemään, kun myöhästyn bussista” (sekin omaa syytäni, eikä suinkaan lasten, jotka eivät aamulla suoriudu miehen kanssa ajoissa päiväkotiin, koska mies ei laita tikkua ristiin saadakseen heidät sinne ajoissa!), vaikka muistaakseni hän on kuskannut minut sinne vuoden alusta laskien ehkä kaksi tai kolme kertaa… Tämä(kin) lista on loputon. Tiedän, että osassa syyttelyistä on myös hieman perää, mutta suurin osa on silkkaa kostonhaluista mäkätystä ja vittuilua, oman pahan olon purkamista.
Että näin meillä parisuhdekommunikoidaan nykyisin. Yritä siinä sitten kasvattaa lapsista tervejärkisiä ihmisiä, joiden omat parisuhteet tulevaisuudessa ovat toivottavasti jotain aivan muuta kuin vanhempiensa antama esimerkkitapaus.
Osataan meillä toki olla kommunikoimattakin. Puhumattomuus ja hiljaisuus, joita harrastamme kahdestaan ollessamme ja iltaisin, kun lapset ovat nukkumassa, ovat parisuhteemme tämänhetkinen tekohengitys.