Poltettuja siltoja

Nyt se taas tapahtui.

Sisälläni oli jo kauan kytenyt hiljainen tunne siitä, että elämässäni on elementtejä, jotka eivät siihen enää sovi. Ne tekivät oloni epämukavaksi ja epävarmaksi, ahdistuneeksi ja välillä jopa vihaiseksi.

Annoin liekin roihahtaa ja poistin elämästäni muutamia ihmisiä, jotka tekivät oloni huonoksi. En tee sellaisilla ihmisillä yhtään mitään. Elämä on tarpeeksi vaikeaa ilmankin, ei siihen soppaan enää muiden lusikoita tarvita. Olkoonkin, että poistin ihmiset näin aluksi vain facebook-kaverilistaltani, mutta aika näyttää löytyykö heille enää sijaa muuallakaan pienessä universumissani.

Ensimmäisen kerran poltin siltoja takanani yläkouluikäisenä. Minua satutettiin syvältä, enkä kyennyt enää luottamaan, vaikka anteeksi annoinkin. Sen jälkeen ihmissuhteita on tullut tuikattua tuleen harvakseltaan. Yleensä en ole vihaavaa ihmistyyppiä, ja haluni selvittää ja sopia asioita on suuri. Aina sekään ei kuitenkaan riitä, ja kun paha oloni on kasvanut sietämättömiin mittoihin, teen hiljaisen, kipeän, mutta välttämättömän ratkaisuni…

Ketään ei voi väkisin vakuuttaa, eikä kukaan muutu pakottamalla. Joskus on vain parempi hyväksyä tilanne, luovuttaa, ottaa pari askelta taaksepäin, kääntyä ja sulkea ovi hiljaa perässään.

”All the burning bridges that have fallen after me
All the lonely feelings and the burning memories
Everyone I left behind each time I closed the door
Burning bridges lost forevermore”