P**se edellä puuhun ja pää edellä alas!
Nyt se on todistetusti totta: Olen elänyt elämäni aivan väärin, tehnyt vääriä valintoja, tehnyt asioita väärässä järjestyksessä… Ja minä kun luulin, ettei ole yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa elää tämän pallon päällä. Luulin, että voisin tehdä elämästäni itseni näköisen, erilaisen, jopa ainutlaatuisen. Halusin elää omalla tavallani. Se ei vain valitettavasti taida olla tässä yhteiskunnassa mahdollista, eikä edes sallittua. Mikä sitten meni pieleen?
Kaikki alkoi kai jo lapsena, kun päätin alkaa rakentaa identiteettiäni koulunkäynnin ja opintojen varaan. Olin aina hyvä, tunnollinen ja tarkka oppilas, jolle ysit ja kympit olivat itsestäänselvyyksiä. Koulun ulkopuolisessa elämässä en sitten pärjännytkään, vaan tunsin aina olevani puoliksi ulkona niin harrastus- kuin kaveripiireistänikin. Vanhempanikaan eivät tuntuneet hyväksyvän minua sellaisena kuin olin. Itsetuntoni siis piileskeli koulun käytävillä, asui pulpetissa ja matkusti vain joskus koulureppuni sivutaskussa mukanani kotiin.
Ensimmäinen seurustelusuhteeni oli lyhyt, mutta sitäkin vakavampi. Se sattui juuri pahimpaan murrosiän vaiheeseen. Minut jätettiin, ja kun rakkaus vietiin minulta pois väkisin, jäin kitumaan. Makasin kuukausia sydän verta vuotavana oman suruni syvässä lammikossa, enkä nähnyt vaatekaapissani enää muuta päällepantavaa kuin mustaa. Mustat olivat myös silmänaluseni ja koko olemukseni, mieleni sopukoita myöten. Silloin masennuin ensimmäisen kerran salaa muulta maailmalta.
Rakensin muurin ympärilleni. Ajoin pois luotani ystäväni, lopetin harrastukseni, vaihdoin asuinpaikkaa ensin toiselle paikkakunnalle, sitten toiselle… Ainoa punainen lanka ja elämääni kannatteleva oljenkorsi olivat opintoni lukiossa ja yliopistossa. Kun missään muualla en pärjännyt, eikä kukaan muualla uskonut minuun, päätin näyttää kaikille, että olen omalla, oikealla tielläni ja pärjäisin siksi kaikkia muita paremmin.
Tapasin kumppanini ja rakastuin. Muurien sortuessa rymisten kaikki menneiden vuosien painolasti tulvi valloilleen ja masennuin syvästi. Neljä vuotta kului opiskellen, itkien, huutaen, terapiassa käyden, opiskellen, itkien, itsemurhaa miettien, opiskellen, kumppanini kanssa jatkuvasti riidellen… Kun lopulta elämä alkoi voittaa ja opintojen lisäksi maistui mukavalta muukin, päätin olla noudattamatta terapeuttini neuvoa suorittaa opinnot loppuun ennen muita suuria päätöksiä. Kyllä minä itse tiesin asiani paremmin.
Menin naimisiin ja sain kaksi lasta. Jatkoin graduni tekemistä, joka oli ollut vuosia katkolla. Olin väsynyt, jälleen masentunut, yksinäinenkin. Tunsin olevani vanhempana riittämätön, kumppanina sietämätön, ihmisenä kelvoton… Seuraavaksi tulivat rahahuolet. Kumppanini palkka ei enää riittänytkään elättämään nelihenkistä perhettämme tai ainakaan takaamaan entistä elintasoa. Jatkuva penninvenytys ja laskujen tulva postilaatikossa söivät parisuhteeni perustaa, joka huojui enää heiveröisten säikeitten varassa.
Viime keväänä valmistuin maisteriksi alalle, jolla on normaalissakin taloudellisessa tilanteessa erittäin vähän töitä tarjolla. Nyt nökötänkin kotona, työttömänä ja yksinäisenä. Itsetuntoni on kadonnut jonnekin… Luulen, että se jäi lymyilemään jonnekin tiedekuntani lukuisista, pölyisistä kirjastoista. Sekään ei enää usko ja luota minuun, eikä uskalla tulla takaisin. Yritin toki perustaa yritystä, mikä sekin jäi vain yritykseksi, sillä en saanut mistään tarpeeksi rahoitusta. Liikeideassa ei ole vikaa, sen on moni jo tässä maassa todistanut, mutta ehkä vikaa olikin minussa tai tavassani toimia? Vai oliko ajankohta sittenkin väärä?
Tänään aukaisin kirjeen, joka kielsi minulta työllistymistä tukevat opintohaaveeni. Jos haluan saada rahaa edes Kelalta, niin minun on parasta unohtaa avoin ammattikorkeakoulu… Minun halutaan ennemmin työllistyvän. Mihin, kun oman alani töitä EI OLE? Lähikaupan kassalleko? Ison siivousfirman sätkynukeksi? Vai alanko kenties myymään itseäni?
En enää tiedä pitäisikö tällaisessa tilanteessa itkeä vai nauraa. Kuinka voi yhden ihmisen elämä mennä solmuun! Tiedän, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja ettei tämä ole suinkaan maailmanloppu, mutta silti. Miksi, voi miksi en voinut syntyä perheeseen, jossa minua olisi arvostettu juuri sellaisena kuin olen, vikoineni päivineni? Miksi masennustani ei 90-luvulla huomattu? Sitä ei huomannut edes koulun terveydenhoitaja, kun kerran itkien menin hänen luokseen ja sanoin, että en jaksa enää… Miksi en valinnut lukion jälkeen aivan toista opintoalaa, vaan pitäydyin kivenkovaan siinä, johon kukaan ei uskonut minulla rahkeitten riittävän? Miksi en ollut itselleni rehellinen ja myöntänyt, että parisuhteessani oli ongelmia jo ennen naimisiin menoakin? Miksei kukaan sanonut (= huutanut ja pakottanut minua ymmärtämään), että gradu kannattaa ehdottomasti tehdä valmiiksi ennen perheen perustamista? Miksi? Miksi? Miksi?…
Olen koko elämäni ajan kiivennyt perse edellä puuhun. Edelleen takapuoleni törröttää kohti taivasta, kun puristan rystyset verillä puunrunkoa. Matka latvaan on vielä pitkä, sillä olen vasta puolivälissä. Yrittäisinkö vielä löytää kääntöpaikan? Vai päästänkö jo irti ja putoan?…