Pysähdys

Saisinko käpertyä mahdollisimman pieneksi ja hautautua sänkyyn peiton alle?

Olen tullut elämässäni risteykseen, jossa ei ole liikennevaloja. Edestäni lähtee lukematon määrä teitä ja polkuja, toiset leveämpiä, toiset kivisempiä, joissakin on katuvalot… Tienviittoja ei ole.

Seison paikallani tumput suorina ja pää tyhjää humisten. Oloni on raskas, sillä rintakehässäni asuu möykky lyijyä. Se saa hengitykseni tuntumaan työläältä ja kevyen hien nousemaan ohimoilleni. Silmissäni pistelevät orastavat kyyneleet.

Mitä minun pitäisi tehdä? Minne minun pitäisi mennä? Mitä minä haluan elämältäni? Kuka minä edes olen?

En muista, että olisin ikinä aikaisemmin ollut tällaisessa olotilassa, elämäntilanteessa. Koskaan aiemmin eivät asiani ole olleet näin epäselviä ja epävarmoja, enkä ole aiemmin tuntenut tällaista epätoivoa.

Toisessa kädessäni on lumisadepallo, jonka sisällä on parisuhteeni ja perheeni. En haluaisi ravistaa, mutta ennen pitkää teen niin huomaamattani… Toisessa kädessäni minulla on pieni peili, josta vastaani tuijottaa joku tuntematon, tyhjätasku, työtön.

Toivon, että aika ja maailma pysähtyisivät hetkeksi, jotta saisin vain jäädä seisomaan tähän, ihan hiljaa paikalleni.