Pyykkäri, putsari, perheenäiti, bloggari…
Sain lapseltani äitienpäiväkortin, johon häntä oli haastateltu päiväkodissa. Eräs kysymys vastauksineen kuului näin:
”Mitä äitisi tekee työkseen?”
”Pesee pyykkii, siivooja”
Nauratti ensin hysteerisesti. Sitten veti hiljaiseksi.
Kyllähän minä imuroin lähes päivittäin, koska pieni asuntomme täyttyy turbonopeudella leivän- ja ruuanmurusista, kissanhiekasta ja kissankarvoista, paperisilpusta (kiitos askartelevan lapsukaiseni), ulkoa kantautuvasta hiekasta ja muista roskista sekä ”peruspölystä”. Pyykkikorit pursuavat järjestään yli äyräittensä, eivätkä kaksi metallista, aukitaitettavaa pyykinkuivaustelinettä riitä mihinkään, vaan pyykkiä roikkuu vähän siellä täällä yrittämässä kuivua. (Onneksi edes näin kesällä hieman helpottaa, kun aurinko ja lämmin ilma edesauttavat pyykin kuivattamista.) Samalla kun pesukone pyörii, viikkaan jo (puoli)kuivia vaatteita kaappeihin, kunnes telineet saavat jälleen uutta täytettä. Ei siis ihme, että jälkikasvuni näkee minut lähestulkoon aina siivoamassa ja pyykkäämässä!
Ok, tunnustan, että pidän siivoamisesta. Joskus. Kun saan tehdä sitä yksin, omassa rauhassa, inspiroituneena. Tällöin taustalla soi jokin lempimusiikkini, jonka tahtiin lauleskellessa työt sujuvat kuin huomaamatta. Välillä nappaan kaapista suuhuni karkin tai pari. Saan hioa (lue: hinkata) yksityiskohtia ja ihailla kaikessa rauhassa kätteni tuloksia (ennen kuin perheeksikin kutsuttu terroristiryhmä saapuu kotiin). En pidä kuitenkaan ajatuksesta, että lapseni näkevät minut pelkästään pyykkiä pesevänä ja siivoavana äitinä. Vielä vähemmän pidän siitä tosiasiasta, että myös mieheni näkee minut (nykyisin) samalla tavalla!
Nalkutus makuuhuoneemme lattialle kerääntyneistä jarrujälkisistä kalsareista, hikisistä sukista ja t-paidoista sekä vaatekaapista alas vedetyistä puhtaista vaatteista, joihin likaiset iloisesti sekoittuvat, on nykyisin avioelämämme perusarkea. Siis minä nalkutan ja mies sulkee korviensa lisäksi myös silmänsä. Lopulta käy niin, että en pääse enää omalle vaatekaapilleni, jolloin raivon vallassa nostan kasan epämääräisiä kangasriepuja lattialta ja runttaan ne sellaisenaan likapyykkikoriin. Pientä lohtua ja tyydytystä saan sentään siitä, kun myöhemmin kuulen mieheni ihmettelevän ja etsivän puolipanikoituneena kadonneita farkkujaan ja sitä ”vain kahdesti päällä ollutta” t-paitaansa… Ja kun oikein veemäiseksi ämmäksi alan, niin jätän hänen vaatteensa pyykkikoriin ja käsken ripustaa itse rättinsä roikkumaan! Parhaimmillaan kostea mytty on maannut korin pohjalla parikin päivää…
Kotityöt on meidän perheessä sentään jaettu, mutta epätasaisesti. Minä teen 90% ja mieheni 5% lopusta kymmenestä. Hän tekee päivittäin ruuan, mutta ”unohtaa” siivota keittiön. Hän vetoaa työssäkäymiseensä, mikä on ihan ymmärrettävää. Minun pitäisi kuulemma työttömänä (naisena) tehdä kaikki kotityöt, koska minullahan on tätä aikaa. Hampaita kiristellen olen yrittänyt vääntää rautalangasta, että johan minä teen lähes kaiken… Ja sen lisäksi vien lapset päivähoitoon, usein haen heidät, teen kaikki lasteni vaate- ja tarvikehankinnat sekä myyn vanhoja pois, luen pääsykokeeseen, etsin työpaikkoja, hoidan ja ruokin kissaa jne. Lisäksi olen tivannut, että mitä sitten tapahtuu, jos ja kun saan työpaikan? Kukahan silloin(kin) tekee niitä kotitöitä, hoitaa pyykkivuoret ja putsaa paikat? Arvaan tasan kerran.
Jotta puolisoni huonot tavat eivät siirtyisi enää seuraavalle sukupolvelle, niin opetan jälkikasvuani siivoamaan itse omat jälkensä. Ikävuosien karttuessa he saavat tehdä lisääkin kotitöitä vastineeksi viikkorahoilleen. Aion olla varsinainen natsi tämän asian suhteen, sillä haaveilen jo niistä keski-ikäisen leppoisista lauantaipäivistä, kun makoilen hyvän lehden parissa olohuoneemme sohvalla jälkeläisteni imuroidessa ja pyyhkiessä pölyjä… Puolisoanikin olen yrittänyt kouluttaa, mutta näyttää pahasti siltä, ettei ”vanha mies opi uusia temppuja”. Vai auttaisikohan pieni palkkio tehdystä työstä?
Näääh… Ei toimi meillä, valitettavasti. Kovat ne on oltava otteet, sanon minä!
