Rakkautta ja vihaa päivä kerrallaan

Nykyinen parisuhteeni, avioliittoni, mieheni… Ne tekevät minut hulluksi!

Arkinen elämä ja siihen liittyvät toimet sujuvat jotenkuten, mutta tunnepuoli on täyttä kaaosta vailla fysiikan lakeja. Varsinkin omat tunteeni pomppivat kuin superpallo lattiasta kattoon päivittäin, joskus jopa saman tunnin sisällä! En osaa enää sanoa kumpi tunne on voimakkaampi: halveksunta, katkeruus ja viha (ehkä liian vahva sana, mutta en keksi parempaakaan tilalle) vai kärsivällisyys, toivo ja rakkaus?

Esimerkiksi tänä aamuna heräsin hyvillä mielin hänen vierestään. Aamutoimet sujuivat koko perheen yhteispelillä ja yleisfiilis oli varsin leppoisa. Ajattelin miehestäni lämpimästi, että kuinka hyvä isä hän onkaan ja muutenkin symppis, hyvä ja kiltti ihminen. Kun mies palasi kotiin vietyään lapset hoitoon, niin aloin innoissani lörpötellä hänelle niitä näitä netistä lukemistani uutisista. Mies ynähteli jotain vastaukseksi, istui tietokoneensa ääreen ja vaipui omaan, yksityiseen maailmaansa. Lopulta hän ärähti, että haluaisi rauhassa syödä aamupalansa ja lukea uutisia ilman, että joku koko ajan lörpöttää, sillä hän ei pystynyt keskittymään. Suljin suuni samantien. Sisälläni leimahti. Sadasosasekunnin ajan tunsin pahaa mieltä, suruakin, mutta se väistyi valonnopeudella kiukun ja ärtymyksen tieltä. Sain vaivoin hillittyä kieleni, etten kivahtaisi miehelle jotain äärimmäisen loukkaavaa (ja täysin turhaa). Ajatuksissani kuitenkin manasin moisen paskiaisen niin pitkälle kuin avaruutta riittää. Että minä vihaan häntä, kun hän on tuollainen!

Negatiivisia tunteita seuraa negatiivisten ajatusten kumuloituminen. Miksi jaksan katsoa tuota hapannaamaa, itsekästä idioottia päivästä toiseen? Mitä muuta yhteistä meillä enää on (paitsi lapset)? Onko mitään järkeä asua saman katon alla, kun vietämme kaiken yhteisenkin ajan vähäisten neliöitten eri laidoilla, puhumatta, koskettamatta? En jaksa tätä enää. Vai jaksanko?

En nuorempana osannut edes aavistaa, että yhtä ja samaa ihmistä voi rakastaa ja vihata yhtä paljon, yhtä aikaa. Tilanne on sietämätön. Ilman fyysistä pakenemista opiskelemaan, juoksulenkille, kahvilaan, minne vaan, saattaisi yhteiselomme eskaloitua hirmumyrskyksi. Ilman henkistä pakenemista päiväuniin, saattaisi mielenterveyteni kadota taas masennuksen syövereihin.

Tätä tilannetta, tätä elämää… Tätä on mentävä päivä kerrallaan, ei tätä muuten kestä.