Riittääkö rakkaus, toipuuko toivo? (Kun usko on mennyt.)

Eilen iltapäivällä kännykkäni yhtäkkiä ilmoitti, että tarjolla on vain ”rajoitettu palvelu”?! Tuijotin pientä tekstiä näytön ylälaidassa ja ihmettelin mistä mahtoi olla kysymys. Oliko operaattorilla ongelmia, oliko kännykkäni hajoamassa vai mahtoiko lasku olla maksamatta? Yritin kolmesti soittaa puolisolleni töihin, mutta joka kerta puhelu katkesi ennen kuin ehti alkaakaan. WTF?!!

Etsin tietoa netistä ja selailin erinäisiä keskustelupalstoja, kunnes muistin, että edellisestä laskusta taisi olla todellakin aikaa. Oliko postinjakaja kenties vienyt paperilaskuni väärään postilaatikkoon (ajoittain kun meillekin tulee väärää postia)? Vai oliko puolisoni hajamielisyyttään unohtanut laskupinon jonnekin keittiön lehtikasaan? Ehkä hän oli kiukuspäissään jopa nakannut laskuni roskiin?! No ei kai nyt sentään…

Ihmettelin asiaa suureen ääneen puolisolleni hänen palattuaan töistä. Vaahtosin tuttuun tapaani ja manasin koko operaattorin ja kännykkävalmistajan alimpaan helvettiin. Sitten puolisoni sanoi, että hänellä on minulle tärkeää asiaa. Naama peruslukemilla hän työnsi lapset ulos huoneesta ja laittoi oven kiinni. ”Meillä on nyt vähän aikuisten asioita, me tullaan ihan kohta!” Kummastelin ääneen, että oliko jotakin tapahtunut?!

Puolisoni pudotti pommin. Se jysähti tajuntaani ja putosi painoksi rintakehään, löi lähes ilmat pihalle ja sattui niin kovin, että kyyneleet nousivat silmiini. ”Se kännykkäjuttu on mun syytä. Mä soitin kerran kiukuspäissäni sun kännykällä yhden pelisivuston asiakaspalveluun ja multa taisi vahingossa jäädä se puhelu auki tai jotain… Mun piti maksaa se lasku nyt seuraavasta palkasta… En mä tajunnut, että ne noin nopeasti sulkisi sun liittymän tai mitään. Mä olen tosi pahoillani. Anteeksi.”

En voinut käsittää, enkä halunnut uskoa sanakaan. Näin tuskin kyyneleiltäni mitään, kun sopersin selitystä. ”Miksi? Miten sä pystyit tekemään jotain tuollaista mun selkäni takana? Miten sä pystyit aiheuttamaan mulle tietoisesti ongelmia? Haluatko sä kostaa jotain? Saada mullekin maksuhäiriömerkinnän?… Tämä oli viimeinen pisara. Mä en jaksa enää.” Vaadin saada tietää kuinka suuresta laskusta on kyse ja milloin se olisi pitänyt jo maksaa. Haukoin henkeäni, kun puolisoni kertoi soperrellen, että lasku oli ”vähän päälle parisataa euroa”. (Normaalisti puhelinlaskuni on n. 30e 3-4 kk:ssa!) Eräpäivä oli ollut jo maaliskuussa.

En tiennyt mitä enää ajatella tai tuntea. Yhtäkkiä olin tyynen rauhallinen ja tuijotin vain eteeni. Olin turta. Kysyin puolisoltani, että olisiko hän koskaan kertonut koko asiasta, jos liittymääni ei olisi väliaikaisesti suljettu? Näin hänen kyyneleensä ja tuskaisen, häpeää huokuvan olemuksensa. Hartiat lysyssä, katse alas painettuna hän oli surullinen ja säälittävä näky.

Lopulta totesin puolisolleni, että viimeinenkin luottamuksen murunen oli nyt kadonnut. En uskoisi enää sanaakaan hänen puheistaan, enkä jättäisi mitään hänen katteettomien lupaustensa varaan. Olen tiennyt jo kauan, että puolisollani on peliongelma. Vielä reilu puoli vuotta sitten hän pelasi netissä kaikenmaailman kasinosivuilla ja haaskasi viimeisetkin euronsa ison ”jackpotin” toivossa. Taloudelliset vaikeutemme olivat ajaneet häntä epätoivoisiin tekoihin, joista seurasi valitettavasti vielä suurempia taloudellisia ongelmia. Hän käpertyi yhä enemmän omiin oloihinsa, linnottautui tietokoneelle, ei kertonut mitään, eikä puhunut asioistaan. Mitä kauemmas hän minua työnsi, sitä vähemmän pystyin enää häneen luottamaan.

Nyt puolisoni on käynyt jo reilun kuukauden ajan ongelmapelaajien keskusteluryhmässä, josta on ilmeisesti ollut apua. Yksi tärkeimmistä neuvoista, joita hän on ryhmältä saanut, on totuuden tunnustaminen itselle ja lähimmäisille. Valehtelun on loputtava, sillä sen taakka on liian raskas kantaa. Siksi vihani valui kuin vesi hanhen selästä katsellessani murtunutta miestä, joka istui edessäni lattialla rikkinäisenä ja haavoittuvana. Pettymykseni alla kyti hienovarainen tyytyväisyys siitä, että vihdoinkin hän uskalsi olla avoin ja rehellinen. Viimeinkin hän seisoi selkä suorana ja katsoi itseään peilistä, tunnusti tosiasiat ja kohtasi ne silmästä silmään pelkäämättä kipua tai puolisonsa reaktiota.

*****

Myöhemmin illalla, kun perheeni oli syönyt päivällisensä ja herkutellut jälkiruokansa, menin puolisoni luo ja halasin häntä. Kuiskasin hiljaa hänen korvaansa: ”Mä annan sulle anteeksi. Kiitos, että uskalsit kertoa mulle totuuden.” Puolisoni rutistaessa minua kyynelsilmin tiesin, että montun pohja oli nyt saavutettu. Sieltä lähdettäisiin hitaasti ylöspäin, toivottavasti yhdessä.