Selfie minäkuvan(i) tutkimusvälineenä
Olen viime viikkoina pohdiskellut enemmänkin selfieiden tarkoitusta ja merkityksiä. Pikkuhiljaa olen alkanut hahmottaa niiden hyviäkin puolia pelkän silmien pyörittelyn ja pään pudistelun lisäksi. Edelleenkään en voi tirskumatta katsella itseäni reilusti nuorempien, lähestulkoon teini-ikäisten jakamia selfieitä, joihin kiertoteitse pääsen käsiksi (kuulostaapa epämääräiseltä). Pullistelevat lihakset, töröt huulet, posliininuken kaltaisiksi pakkeloidut kasvot, sivuposeeraukset esilletuotuine rintoineen ja peppuineen huvittavat ja hieman säälittävätkin kaikessa teennäisyydessään. Silti olen oppinut näkemään niissä jotain hyvääkin, nimittäin sen, mitä kuvat tekevät ottajiensa itsetunnolle.
Sorruin jokin aika sitten leikkimään kameran kanssa. Otin itsestäni elämäni ensimmäiset selfiet! Jäin touhuun täysin koukkuun ja napsin kuvia lisää, lisää ja lisää (nyt ymmärrän niitä teinejäkin paremmin). Poseerasin, pelleilin, olin eteerinen, irvistelin, näytin nätiltä, hymyilin, jurotin. Kuvia läpi käydessäni näin itseni ikään kuin uudella tavalla, toisten silmin, positiivisemmassa valossa. Yhdessäkään kuvassa en mielestäni näyttänyt suoranaisesti rumalta, mutta hassulta tai oudolta kylläkin. Nopeasti huomasin kasvojeni parhaat piirteet, joita voisin kenties tulevaisuudessa enemmän korostaa. Huomasin myös ne ilmeet ja asennot, joissa näytän näteimmältä (kaunista minusta ei saa tekemälläkään!). Tunsin selvästi kuinka selfiet siirtyivät itsetuntoni taakse ja asettuivat joukolla sitä tukemaan.
En pidä siitä, kuinka nykyinen kulttuurimme korostaa pintaa sisällön kustannuksella. Ihminen ei ole pelkkä korea kuori, jonka sisältö on toissijaista. Niin ei ainakaan saisi olla. Mihin katosivat osaamisen, älyn, taitojen, tunteiden ja kaiken muun ”henkisen pääoman” arvostus? Jäivätkö ne täysin kauniiden kasvonpiirteiden, poseerausten, lihasten ja seksikkyyden jalkoihin? Kauneus on katoavaista, eikä pelkästään sen varaan kannattaisi minäkuvaansa rakentaa. Silti ymmärrän senkin puolen, joka näillä itsetuntoa pönkittävillä selfieillä on positiivisen minäkuvan rakennusmateriaalina. Ehkä omasta kauneudesta kannattaa ja pitääkin nauttia silloin, kun sitä on, kunhan muistaa hoivata ja ruokkia myös sitä henkistä pääomaa siinä ohessa. Teini-ikäisenä selfiet vielä kantavat itsetuntoa ja ”sinäkuvaa” myös toisten teinien silmissä, mutta tilanne on tuskin sama enää kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Nelikymppisen naisen tai miehen ulkonäköä korostavat selfiet ovat jotenkin säälittäviä, jopa naurettavia. (Vai ovatko sittenkään? Ehkä nykyiset teinit ovat niin tottuneita ”omakuviinsa”, etteivät vanhempanakaan koe niissä mitään sen ihmeellisempää? Hm…)
Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin vaihtamaan Facebookin profiilikuvakseni selfien, jossa hieman poseeraan eteerisenä kaukaisuuteen katsoen, ikään kuin pohtisin jotain, kaipaisin jotain… Tietysti olen kuvassa täydessä tällingissä (kukapa silmäpussejani ja näppylöitäni haluaisikaan katsella), mutta töröhuulet ja varpussilmät loistavat poissaolollaan. Omasta mielestäni olen kuvassa näteimmilläni. Pelkäsin, että tekisin itseni naurettavaksi (ja pelkään vieläkin), sillä onko yli 30-kymppisen suotavaa ottaa selfieitä vai mennäänkö siinä jo hyvän maun rajan yli? Kukaan ei ole kommentoinut kuvaani mitenkään, eikä peukuttanut sitä. Olen samaan aikaan hieman pettynyt, mutta toisaalta myös helpottunut. Ehkä kaikki ovat vain sivuuttaneet kuvani ohimennen vilkaisemalla ilman sen suurempia ajatuksia? Tai sitten he ovat hämillään, eivätkä tiedä mitä kuvasta pitäisi ajatella (”onks toi nyt vähän naurettavaa vai näyttääks toi sittenkin ihan hyvältä, hm…?”). Ehkä toivoin, että edes pari ystävääni olisi kommentoinut kuvaani positiivisessa hengessä, kannustavasti (ystäväni tietävät itsetuntoni tilan, joten he varmasti myös tajuavat, kuinka paljon pokkaa minulta vaati laittaa kuva profiiliini).
Aion tulevaisuudessakin ottaa itsestäni ”hyvän maun mukaisia” selfieitä omaksi ilokseni ja itsetuntoni kohotukseksi. Ehkä joskus näytän jonkun kuvan muillekin, ehkä en. Kuvani ovat omakuvia itselleni ja niiden tuottama hyvä mieli jääköön myös omaan käyttööni. Tiedän kuka olen ja tiedän miltä näytän, joten en kaipaa ketään kehumaan ja selkääni taputtelemaan.