Silmät kiinni, sidottuna seison keskellä risteystä
(kuva)
Joka päivä tuntuu siltä, että käsieni ympärillä puristaa näkymätön köysi, joka hiertää ihoani vereslihalle. En tiedä kuka köyden toista päätä pitelee, mutta se jokin liikuttelee käsiäni kuin heiveröistä marionettia, riepotellen sinne tänne, pitäen käteni alati liikkeellä. Vasta yön tullen liike lakkaa ja saan käteni hetkeksi itselleni. Tuskin pystyn liikuttamaan särkeviä, voimattomia sormiani, joiden huomaan etsiytyvän hampaisiini. Kynsinauhani katoavat jättäen jälkeensä vain kirvelevää, verta tihkuvaa, paljasta ja raakaa ihoa.
Olen tullut elämässäni pisteeseen, johon en koskaan uskonut päätyväni. En edes ajatellut tätä mahdolliseksi, sillä lähestulkoon mikään tässä nykyisessä tilanteessani ei kuulunut suunnitelmiini. Karvaasti ja kantapään kautta olen kuitenkin saanut oppia, että elämä harvoin menee niin kuin on etukäteen suunnitellut.
Parisuhteeni on käytännössä kuollut ja kuopattu. Kaikki läheisyys ja hellyys on kadonnut, eikä me-henkeä enää ole olemassa. Olemme vain minä ja hän, kuin kaksi toisilleen vihoittelevaa, katkeraa ja väsynyttä ex-kaverusta saman katon alla. Olemme pakotettuja jakamaan asunnon, jota kodiksi joskus kutsuimme, sillä meillä on yhteisiä lapsia ja vielä enemmän yhteistä velkaa. Olemme molemmat menneisyytemme vankeja vailla tulevaisuutta.
(kuva)
Joka päivä tuntuu siltä, että tästä asunnosta loppuu happi. Hengitykseni käy raskaaksi ja rintakehääni puristaa. Haparoiden hoipun kohti ulko-ovea, josta aukeaa tie kohti hetkellistä helpotusta. Tunnen vähäisten voimieni virtaavan jalkoihini ja askeleeni muuttuvat juoksuksi. Lopulta juoksen niin lujaa kuin pystyn, niin kauas kuin pääsen, niin kauan kunnes en enää saa henkeä ja kaadun. Tahtoisin jäädä maahan makaamaan, sulkea silmäni ja lakata olemasta.
Olen työtön ja vailla rahaa. Työmarkkinatuestakin maksan lähes viidenneksen veroja, eikä summa alunperinkään ole suuren suuri. Minulla ei siis ole mahdollisuutta lähteä omilleni ja hankkia omaa asuntoa itselleni ja lapsilleni. Sosiaalitoimiston asiakkaaksi en halua, enkä välttämättä pääsisikään. Nuoruudessani kyseisessä virastossa kokemani rankka nöyryytys jätti pysyvät jäljet sisimpääni.
Tässä siis olen ja tässä pysyn; olen vankina asunnossa, joka ei enää tunnu kodilta, ihmisen kanssa, jota en enää rakasta. Vai rakastanko? En enää tiedä. En enää tiedä pitäisikö vielä yrittää viimeisen kerran ja hakeutua viimeisillä voimanrippeillä pariterapiaan. Jonot ovat pitkät, mutta avuntarve on akuutti. Jaksammeko ja pystymmekö vielä odottamaan muutamia kuukausia, kun jokainen päivä syö sydäntä ja lyö lyötyä? En enää tiedä.
(kuva)
Joka päivä tuntuu siltä, että seison risteyksessä tietämättä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Jokainen reitti näyttää samalta, sumuiselta ja epävarmalta. En tiedä mikä tie veisi minut perille. En edes tiedä, mitä perillä pitäisi olla. Tienviitat ovat epäselviä ja tuuli liikuttelee niitä saaden ne vaihtamaan suuntaa. Turhautuminen ja epätoivo saavat kyyneleet valumaan poskilleni. Seison lamaantuneena paikallani ja hengitän raskaasti. Rintakehääni puristaa. Pelottaa. Miksei kukaan liikuttele minua nyt ja ohjaa oikeaan suuntaan?
(kuva)
En ihan oikeasti tiedä mitä tehdä elämälläni. Minulla on tämä avioliitto, lapset, asunto ja tutkinto, mutta miksi noista palasista ei muodostu ehjää kuvaa? Ne ovat kuin erillisiä ja irrallisia ruukun sirpaleita, eikä niitä saa liimattua yhteen. Vai enkö minä vain osaa? Onko vika sittenkin minussa, korvieni välissä? En enää tiedä kuka olen, mihin kuulun ja mitä haluan. Seison keskellä identiteettikriisiä.
Pidän silmäni kiinni ja ummistan korvani, enkä ajattele enää mitään. Mekaanisesti toistan samoja asioita tunnista ja päivästä toiseen. Olen kuin elävä kuollut.