”Sun maha on läskiä ja pullataikinaa!”
Sanat päästi suustansa sylissäni istuva ja mahaani hilpeästi taputteleva lapseni. Häntä turvonnut ja pömpöttävä, pienten nyrkkien alla pehmeän kimmoisa vatsani nauratti. Minua ei niinkään. En sanonut kuitenkaan sitä lapselleni, vaan totesin hänelle, että naisilla yleensä on masuissaan melko paljon rasvaa. Sataprosenttinen tosiasia ja päivänselvä fakta, jonka lapseni nieli mukisematta, mutta jonka hyväksymiseksi teen itse töitä joka päivä.
Kun naisten erimuotoiset ja -painoiset vartalot ovat jälleen tapetilla (ovatko ne oikeastaan missään vaiheessa pois otsikoista olleetkaan?), niin olen pohtinut aktiivisemmin myös suhdettani omaan vartalooni ja sen tämänhetkistä ulkomuotoa. Kesän aikana olen syönyt normaalia enemmän jäätelöä ja herkutellut ajoittain sipseillä ja limsalla. Lisäksi karkkihammasta on kolottanut usein ja kovaa, joten rasvan sijaan minulta on palanut enemmänkin rahaa… Muuten olen syönyt kuten ennenkin, jos muutamia grillimakkaroita ei lasketa. Nekin olen nauttinut ns. ruuaksi uusien perunoiden ja salaatin kanssa, joten mistään ylimääräisestä käyrän mässyttämisestä ei siis kohdallani voi puhua. Punaviiniä olen juonut kesän aikana pieninä annoksina ehkä kaksi pulloa ja siideriä alle 10 pulloa.
Rannalla heinäkuussa 2013
Rennomman kesäruokavalion vastapainoksi olen käynyt 2-4 kertaa viikossa 30-45 min juoksu-/kävelylenkillä ja jumpannut vielä päälle 15-30 min sekä venytellyt perusteellisesti. Etenkin lämpimimpinä päivinä olen hikoillut litratolkulla, joten kovin kamalasta turvotuksesta en ole tänä kesänä kärsinyt. Mistä sitten johtuu, että mahani voi (yhä) niin paksusti? Auttaakohan ruokavalion muutos asiaa, kun jäätelö ja sipsit jäävät syksyn tullen pois, eikä limsaakaan tule enää juotua kuin lasillinen tai kaksi perjantaipizzan seurana?
6.8.2013 juoksulenkin jälkeen (kuva otettu armeliaasti ilman salamaa!)
Oikeastaan en pidä pientä pömppövatsaani kovinkaan kauheana katastrofina. Vaatteeni mahtuvat päälleni, eivätkä housunnapit kinnaa. Ehkä silläkin, että olen jo yli kolmekymppinen on jotain tekemistä asian kanssa? Alan pikkuhiljaa hyväksyä elämän tosiasiat ja siinä sivussa oman kroppani yhä kapenevine mahdollisuuksineen ja lisääntyvine rajoituksineen. Tulen tuskin koskaan enää saavuttamaan sitä ihannepainoa, jossa olin hetkellisesti 2000-luvun alkuvuosina. En takuulla mahdu enää ikinä niihin pillifarkkuihin, jotka olen säilönyt muistoksi kaappini ylähyllylle! Mutta mitä sitten, sillä se oli silloin ja nyt on nyt! 60 kg:n ja nykyisen painoni välissä olen ikääntynyt kymmenisen vuotta, synnyttänyt kaksi lasta ja elänyt elämääni. Sitä paitsi, voisin olla paljon, paljon huonommassakin fyysisessä kunnossa ja oikeasti ylipainoinen.
PS. Jos minä jotakin kropassani kammoan ja vihaan, niin reisieni ja takapuoleni muhkuraista selluliittia (katsokaa vaikka ylintä kuvaa, jossa aurinko raadollisesti paljastaa kaiken)! Ja toisessa jalassani jomottavaa vaivaisenluuta. Ja liian isoa ja rumaa nenääni. Ja… Niinpä. Nainen on aina nainen, vaikka kevytlevitteessä paistaisi!