Takaisin koulun penkkiin?

Nyt se taas alkoi. Pitäisikö minunkin?

Yhteishaku. Ikinä ennen en ole kyseiseen hakuprosessiin osallistunut, sillä itselleni oli yläasteen (jep, sellaiseksi sitä muinoin kutsuttiin) jälkeen täysin selvää, että menen lukioon. Sieltä taas päätin suunnistaa suoraan yliopistoon, vaikka pienen välivuoden mittaisen mutkan teinkin matkallani maisteriksi. Valmistuttuani olin varma, että aloitan urani yrittäjänä tai työllistyisin muuten.

No, tässä sitä nyt ollaan, työttömänä. Jo viime syksynä aloin pohtia mahdollista lisäkouluttautumista, sillä tiesin jo silloin, ettei tämä peukaloiden pyörittely taloudellista taantumaa kirotessa mitään herkkua olisi. Innoissani ilmoittautuinkin avoimeen ammattikorkeaan suorittamaan erinäisiä kursseja, kunnes kaupunkini työkkäristä sain tylyn päätöksen olla haihattelematta ja keskittyä vain siihen työnhakuun (ts. istumaan kotona ilman työtä ja rahaa).

Nyt on onneksi toinen tilanne, sillä viime käynnilläni työkkärissä sain nähdä vilauksen vihreää valoa ja kuulin, että minun olisi ehkä mahdollista opiskella työmarkkinatuella tuettuna, mikäli hakisin esimerkiksi edellä mainitsemaani opinahjoon uutta tutkintoa suorittamaan. Erittäin houkutteleva tilaisuus, johon on vaikea olla tarttumatta.

Katselin juuri valitsemani koulutuksen hakuohjeita, joista selvisi ennakkotehtävä ja pääsykoekirja. Hah, piece of cake tällaiselle vanhalle kehäraakille! Tai ainakin pitäisi olla… Kummasti epävarmuus nostaa heti päätään… Ei vaan ihan oikeasti, suurin urakka taitaa olla etsiä vanha lukiotodistukseni jostakin varaston perukoilta kymmenien pahvilaatikoiden keskeltä. Ilman sitä ei nimittäin hakemisesta tule mitään.

Hyvä on. Paljastettakoon sen verran, että olen kulttuurialan ihmisiä. Tulevat opinnot tukisivat aiempia opintojani, joten täydellisestä alan vaihdosta ei siis ole kysymys. Tiedän, että pärjäisin amk-opinnoissa hienosti ja ala on minulle oikea. Silti hieman arveluttaa… Entä jos en sittenkään jaksa enää panostaa? Jospa akussa on virta vähissä ja kovalevy jo täynnä? Ehkä itseäni nuoremmat ovatkin minua paremmin perillä tämän päivän meiningeistä ja jään kalkkiksena ynisemään takavasemmalle?

Edessä olisi lisäksi vielä kaksi vuotta taloudellista kituuttelua, ellei puolisoni etsi ja löydä rahakkaampaa työpaikkaa (epäilen). Asiaa ei yhtään helpota se, että nykyinen asuntomme on perheellemme aivan liian pieni ja jälkikasvukin lähenee pian kouluikää. Automme hajoaa pian, kodinkoneet stoppaavat yksi toisensa jälkeen (tietokoneemme hajosi noin viikko sitten, mutta onneksi saimme lähisukulaiselta lainakoneen!), lapset haluaisivat harrastaa… Apua! Olen yrittänyt selättää tätä rahallista pelkopuolta ajattelemalla, että amk-opintojen myötä minulla on (entistä) vahvempi mahdollisuus saada jalkani työpaikan oven rakoon työharjoittelujen ja muiden mahdollisten projektien myötä, joten ehkäpä kahden tai kolmen vuoden päästä vihdoin teen ihan oikeaa työtä ihan oikeassa (määräaikaisessa tai vakituisessa) työpaikassa ihan kunnon palkalla? Let’s hope so.

PS. Olen joskus tituleerannut itseäni puolivitsinä ikuiseksi opiskelijaksi, sillä valmistumiseni yliopistosta otti hieman ylimääräistä aikaa… Kuinka oikeassa olinkaan!