Vuoden ensimmäinen (ja viimeinen) tunnustus
”Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan…” ja myös tämän rouvan elämään. Ei tosin hirveän jouluiselta tunnu, kun katselee ikkunasta ulos. Nurmi helottaa vihreänä ja aurinko paistaa puiden takaa. Onneksi edes ikkunan edessä nököttävä kynttelikkö muistuttaa parhaillaan elettävän vuoden kulkevan loppuaan kohti.
Mietin pitkään, että onko minulla mitään sanottavaa tällä(kään) kertaa, mutta päätin kuitenkin rikkoa pitkän blogihiljaisuuteni höpöttelemällä niitä näitä. Ehkä jutun juoni löytyy tässä naputellessa? Tai sitten ei. Väliäkö tuolla.
Joululomani alkoi virallisesti tänään eli palaan opiskelemaan vasta ensi vuoden puolella. Toki pari pientä kirjoitustehtävää on vielä rästissä ennen vuodenvaihdetta, mutta muuten olen kääntänyt jo aivoni opiskeluista off-asentoon. Lapsetkin ovat vielä pari päivää hoidossa, joten minulle jää ihan omaa, yksityistä luppoaikaa, jonka aion käyttää sekä lorvailuun että siivoiluun. Viikonlopuksi saamme lapset pois jaloista, jotta voimme rauhassa käydä lahjaostoksilla ja paketoida ne vähäiset lelut, joita heille aiomme viimeisillä rahoillamme hankkia. Vielä ennen aattoa olen ajatellut, että teemme lasten kanssa pipareita ja haemme muovikuusen ja koristeet varastosta, laitamme kodin oikein jouluiseksi ja sitten vain… Niin, olemme ja nautimme joulusta. (Aattona emme tosin ole kotona, vaan anoppilassa.)
Syksy ja uudet opiskelut menivät kaiken kaikkiaan ihan hyvin. Olen edelleen melko (!) varma, että olen täysin oikeassa opinahjossa. Harmi vain, että perheemme taloudellinen kurimus pakottaa koko ajan miettimään mahdollista työllistymistä mahdollisimman pian, enkä malttaisi millään keskittyä suunnittelemaan vielä ainakin kaksi vuotta kestäviä opintojani. Haluaisin heti töihin, sillä tarvitsen rahaa jo nyt! Alkusyksyn optimistisuus ja innostus ovat vaihtuneet enemmänkin realistisuuteen ja rauhalliseen ”katsotaan nyt” -tyyppiseen tarkkailuun… Ympärillä kaikin tavoin vellova lama (kyllä, myös parisuhteessani velloo tämä sama, kaikenkattava olotila!) vetää mielen nöyräksi ja pakottaa keskittymään tähän hetkeen, ts. selviytymiseen päivä kerrallaan.
Mieheni kanssa elämä menee samaa vuoristorataa kuin aiemminkin. Välillä riidellään oikein kunnolla, mökötetään muutama päivä ja kohta jo taas halataan, höpötetään ja nauretaan. Hän on minulle todella, todella tärkeä ja rakas ihminen, enkä aio hänestä luopua taistelutta, mutta… Pariterapia-asia on ihan jäissä, eikä siitä ole oikeastaan puhuttu lainkaan. Arjen pyörityksen ja rahahuolien keskellä kaikki vähäinen aika ja tarmo menevät lapsiin, kotitöihin ja ”omaan napaan” (ts. omien aivojen nollaamiseen netissä tai television ääressä) tyhjin silmin tuijottaen. Tässä ollaan, naimisissa, pienten lasten äitinä, rahattoman opiskelijana, joka täytti jokin aikaa sitten taas yhden vuoden lisää kulkien vauhdilla kohti keski-ikää (tai siltä ainakin tuntuu).
Tuo ”oman navan tuijottelu” on kohdallani sitä, että pakenen jatkuvasti päiväuniini. Haaveilu on keinoni kestää arkea ja paeta siitä. Päiväunieni keskipisteenä on aiemmin jo mainitsemani nuori miehenalku, poikanen vielä, joka seikkailee kanssani saman koulun käytävillä ja myös facebookissa. Joka aamu lähden ulko-ovesta kohti bussipysäkkiä toivoen, että näen hänet tuona päivänä edes vilaukselta. Ehkä näen hänet käytävällä, ehkä ruokalassa, ehkä bussissa tai vain luokkahuoneen ikkunasta, kun hän kulkee minusta poispäin… Ja kun sitten näen hänet, vatsassani alkaa lennellä satatuhattaviisisataaneljäkymmentäseitsemän ja puoli perhosta! Aivoni jäätyvät, höpötän kavereilleni mitä sattuu, käteni tärräävät… Olen kuin superihastunut teinityttö!!! Ja pakko tunnustaa, että ihastunut minä olenkin, vahvasti. Vahvemmin, kuin aluksi tajusinkaan tai uskalsin edes itselleni myöntää. Tuo nuori, syötävän ihana, vain hieman itseäni pidempi, hoikka, mutta lihaksikas, selvästi fiksu kaveri on minua kokonaiset 16 vuotta nuorempi!!! Siis MITÄ HELVETTIÄ MINÄ OIKEIN AJATTELEN??? Ilmeisesti en yhtään mitään. Järkeni on lakannut toimimasta ja tunteet vievät minua sataprosenttisesti.
Hyvä on, on siinä taustalla paljon myös puhdasta fyysistä halua ja kaipuuta kokea jotain kauan sitten kadonnutta… Muistaakseni sitä kutsuttiin ”intohimoksi”?! Olen nähnyt hänestä niin paljon kosteita päivä- ja yöunia, että koen jo fyysistä ahdistusta (se tuntuu todellakin rintakehässä, vatsassa ja ilmenee myös päänsärkynä!). Yritän hokea itselleni koko ajan, että ”Hän on vasta poika, hän ei ole vielä mies, hän on aivan liian nuori, unohda koko juttu, keskity johonkin muuhun, älä nyt taas sekoile, voihyvänenaika!”, mutta ei auta. Järki otti ja lähti, eikä taida ihan pian tulla takaisin.
Maanantaina näin hänet koulussa. Seisoin aulassa ja odotin kaveriani, joka jutteli hetken opettajan kanssa jostakin esseen palauttamisesta. Katselin ajatuksissani muita aulassa seisovia ihmisiä, kun yhtäkkiä huomasin hänen tulevan kauempaa kohti. Silmämme kohtasivat ehkä sekunnin verran, kunnes käänsin pääni hermostuneena pois. Sydämeni alkoi takoa hillittömästi ja perhoset pelmahtivat vatsaan. Hän käveli hyvin läheltä ohitseni, kun seisoin jo lähestulkoon selin hänen tulosuuntaansa. Katsoin loittonevaa olemusta; mitkä ihanat, pitkät ja jäntevät jalat, mikä ryhti, miten söpöt hiukset… Ja hän kääntyi ympäri! Siirsin katseeni tuhannesosasekunnissa johonkin täysin välinpitämättömään kohteeseen, jota tarkastelin muka keskittyneenä (muistaakseni jokin juliste seinällä tms.). Hän meni taas ohitseni todella läheltä. Saatoin melkein haistaa hänen tuoksunsa… Mahanpohjassani muljahteli ja käteni hikosivat. Huomasin, että hän kävi viemässä takkinsa ja laukkunsa naulakkoon. Kun hän kolmannen kerran lähestyi minua, pakotin itseni nostamaan katseeni hänen silmiinsä, jotka katsoivatkin minua jo suoraan, lämpiminä, tummina ja ystävällisinä. ”Moi!”, sopersin hennolla äänellä ja hymyilin kainosti. ”Moi!”, hän vastasi ihanalla äänellään (tiedättekö, ei ihan vielä se mörein miehen ääni, mutta ei enää poikasen piipitystäkään) ja näin hänen suupielissään pienen hymyn. Sekuntti vielä ja hän oli mennyt ohitseni. Minulta pettivät melkein jalat alta ja sain tuskin henkeä. Loppupäivän leijuin kaksi senttiä lattiasta irti, pää sumuisen pöpperöisenä ja sydän villisti takoen. Ihastunut? Totally!
PS. Löytyihän se jutun juoni, kuten otsikostakin varmaan saattoi jo päätellä. ;)