Yhden tarinan loppu

(kuva)

Nyt se viimein tapahtui, enkä oikein vieläkään tiedä miltä minusta tuntuu. Luin sen heti perjantaiaamuna Facebookista, sillä tieto suorastaan paiskattiin silmilleni: ”Ihastus” on parisuhteessa ”nuoren, tumman kaunottaren” kanssa.

CRASH! Siinä hajosi sydämeni juuri tuhansiksi sirpaleiksi… BOOM! Siinä räjähtivät ruusunpunaiset, utopistiset päiväuneni… BANG! Siinä iskeytyi todellisuus tajuntaani kuin paistinpannu kalloon…

Ja kaikkea tuota seurasi välittömästi hirveä pettymys, vitutus ja nolous. Kuinka hän saattoi tehdä näin selkäni takana? Ja kuinka minä saatoin edes toivoa yhtään mitään muuta?! Niin nuoresta miehestä kuin onkin kysymys, niin ei tarvitse edes pitkää matikkaa tajutakseen, että nuori ikä + kevät + hormonit = se mitä tapahtui. Kyseiseen yhtälöön ei mahdu mitenkään päin ”kolmekymppinen aviovaimo ja perheenäiti”, vaikka kuinka sitä sinne yrittäisi tunkea.

Kun olin muutamia minuutteja tuntenut itseni lähinnä naurettavaksi idiootiksi ja säälittäväksi puumantekeleeksi, niin olotilaani saapui helpottamaan huomattavasti mukavampi tunne: vapautuneisuus. Yhtäkkiä tajusin, että nyt voisin viimein taas hengittää ja olla ihan oma itseni eli se kolmekymppinen, hieman jo rupsahtamaan alkanut perheenäiti. Minun ei tarvitse enää pingottaa eli toisin sanoen hulluna yrittää laihtua, kiinteytyä, kasvattaa takapuoleni lihasmassaa, pitää hiuksia niin ja näin tai peitellä väsymyksestä (ja iästä) kieliviä tummia silmänalusiani. Voin taas hengittää vapaammin ja keskittyä elämässäni olennaiseen eli perheeseeni, opiskeluun, työharjoitteluun, kevääseen, omiin harrastuksiini ja harvoihin ystäviini.

Tykkäsin nuoren miehen ilmoituksesta, mutta onnittelemaan en sentään taipunut. Eikä minun tarvitsekaan, sillä emme me niin läheisiä ole. (Isn’t it ironic, don’t you think…)

Olen yrittänyt nämä kaksi päivää ajatella positiivisesti. Nuori mies on ansainnut tuoreen, nuoren onnensa. Toivon hänelle kaikkea hyvää, ihanaa ja kaunista. Olen yrittänyt vaientaa pääni sisäistä, hyvin hiljaista kuisketta, joka toivoo nuoren rakkauden loppuvan ennen kuin se kunnolla alkaakaan… Tiedän, että ihastumiseni on ollut vain pakokeino ankeasta parisuhteesta. Se on tuonut elämääni sitä romanttista tunnetta ja jännitystä, jota oma laimea avioliittoni ei ole tarjonnut enää vuosiin. Tiesin heti ensi metreistä lähtien, että kyse ei ole mistään muusta, mutta annoin tunteitteni ja mielikuvitukseni mennä askeleen liian pitkälle. Nyt olen tässä, sydän hieman nyrjähtäneenä, mutta yhä hengissä, jo aavistuksen huvittuneena kaikesta.

Silti minulla on häntä kova ikävä. Toivottavasti hän pysyy yhä elämässäni jollakin tavalla, vaikka sitten edes satunnaisena kommentoijana Facebookissa (vaikka kyllä minä hänet vielä koulussakin tulen näkemään). Me tulimme aina ihan oikeasti juttuun, ja uskon, että ainakin se tunne oli molemminpuoleinen.