Yhtä paperilla, toista tosielämässä

”Hylätään hakemuksenne toimeentulotuesta…koska tehdyn laskelman perusteella Teillä ei ole oikeutta toimeentulotukeen.”

Mitä helvettiä? Miten niin ei ole oikeutta? Mehän ollaan täysin rahattomia ja kohta menee asuntokin alta!

Luen saamaani paperinippua eteenpäin.

”Jokaisella on velvollisuus kykynsä mukaan pitää huolta omasta itsestään sekä omasta, lastensa jaj ottolastensa elatuksesta. Toimeentulotukin on sosiaalihuoltoon kuuluva viimesijainen taloudellinen tuki…”

No shit sherlock!

Ensinnäkin hain toimeentulotukea, koska se oli viimeinen mahdollisuuteni. Voisin toki lopettaa työharjoitteluni kesken ja menettää (orastavan) maineeni varteenotettavana ja luotettavana työntekijänä sekä sanoa hyvästit omalle alalleni, ja siirtyä sitten esim. kaupan kassalle tai mopin varteen. (Kyseisissä töissä ei ole mitään vikaa, mutta kun en pääse tekemään niitäkään. Haettu ja yritetty nimittäin on!) Toki voisin myös palata kortistoon, sillä sehän se yhteiskunnalle edulliseksi tulisi…

Ja sitähän minä olen koko ajan yrittänyt, nimittäin pitää kykyni mukaan huolta itsestäni ja lapsistani. Tarvitsen rahaa ruokaan, hygieniatarvikkeisiin, lasten vaatteisiin ja kenkiin (eivät he voi koko kesää pelkissä muovisissa puutarhasandaaleissa kulkea!) sekä kuukaudesta toiseen juokseviin laskuihin, kuten puhelinlaskuun ja pariin osamaksulaskuun (jep, tämä opiskeluissani ja kotonanikin tarvitsemani läppäri sekä lasten kevätkengät, oikein goretexiä kuulkaas!). Onhan meillä toki kaksi vastikekuukauttakin maksamatta ja sähkölasku ja automme vakuutusmaksuja ja ja ja… Että en minä mitään pientä ”lomaextraa-shoppailurahaa” tässä haeskele!

”Varallisuusselvityksessä hakija ilmoittanut yhden tilinumeron. Ei ole ilmoittanut esim. Veikkauksen pelitiliä, jolta näkyy siirtoja tiliotteella. Puoliso ilmoittanut kaksi tiliä…”

Hetkinen?! Päätös onkin lähetetty mieheni nimellä ja hänestä on tehty hakija. Hakemuksen tein (kirjaimellisesti!) kuitenkin minä, jolloin merkkasin puolisokseni mieheni… Onko mieheni ansiotyössä käyvänä jotenkin varteenotettavampi hakija? Eikö minua tulottomana voida katsoa hakijaksi lainkaan? Minähän sitä rahaa nimenomaan tarvitsen, ei mieheni! Tiedän toki, että meidät niputetaan lain edessä aviopuolisoina yhdeksi klöntiksi, jossa kumman tahansa osapuolen ansaitsemat tulot ovat yhteistä valuuttaa. (Jep, ehkä paperilla, mutta ei todellakaan aina käytännössä!)

”Huhtikuun laskelma on ylijäämäinen +1069,58€.”

Öö… Mitä hittoa?

”Myös toukokuun laskelma on ylijäämäinen. Hakijoille ei synny oikeutta toimeentulotukeen huhti- ja toukokuussa.”

??

Selaan nopeasti paperinivaskaa eteenpäin ja löydän kuukausilaskelmat.

Työmarkkinatukea, vähän palkkaa… Tilillepanoja anopilta ”vuokraan” ja ”opetukseen” (?) yhteensä 880€…

Mitä mitä mitä?!! Miksi en ole tiennyt tuollaisista rahoista mitään? (Ja miksi anoppini on hölmöyksissään laittanut moiset rahat tilille? Voi itku!) Mieheni väitti koko kevään olevansa täysi tyhjätasku. Vastikkeiden maksu laahasi pahasti jäljessä ja auto seisoi parkkiruudussaan… Mitä hän on noilla rahoilla maksanut? Vai onko hän taas pelannut?

Eniten sapettaa se, että hän on antanut minun uskoa taloudellisen tilanteemme totaaliseen kurjuuteen ja stressata, syödä kynsinauhat verille ja nähdä painajaisia. Kuinka itsekäs, epäluotettava ja kusipäinen sadisti toinen voikaan olla! Tunnen itseni myös typeräksi, kun olen hakenut toimeentulotukea täydessä uskossa siitä, että olemme sellaiseen oikeutettuja pienten tulojen vuoksi. Mieheni ei nimittäin näyttänyt minulle tiliotteitaan koko hakemisprosessin aikana (vaan sujautti ne hakemuskuoreen), mutta vannomisestaan huolimatta jätti kuin jättikin jotain ”oleellista” kertomatta ja antoi minun hölmöuskoisen luulla… Voi helvetti!

”Varattu aika asiakassuunnitelman laatimista varten…”

Miksi, jos meillä kerta ei ole oikeutta toimeentulotukeen näillä massiivisilla tuloilla, joilla emme tosin mystisesti elätä perhettämme?…

”…tulee jättää Kelalle opintotukihakemus, jotta selviää, onko hänellä oikeus opintotukeen aloitettuaan uudelleen opiskelun eri oppilaitoksessa. Jos oikeus on, niin opintolaina tulee nostaa jo kesäkuukausille, koska se on ensisijainen opiskelijan tulolähde.”

Turhaa, niin turhaa. Käytin opintotukikuukauteni ja vielä ne ylimääräisetkin jo viime vuosikymmenellä, eikä oikeutta aikuisopintotukeen ole (sillä kai minä nyt sitä olisin jo ajat sitten hakenut, hei haloo…). Ja jotenkin surullinen tuo viimeinen lause, jossa opiskelijuudesta ”rangaistaan” langettamalla lainapakko. Miksi pienituloisia yksinhuoltajia, työttömiä, pakolaisia ja puliukkoja ei väkisin työnnetä pankkien luukuille lainaa hakemaan? (Miksi edes kysyn…) Ja miksi ihmeessä ihmisen, jolla on jo lähes 12 000€ vanhaa opintolainaa maksettavanaan, mutta ei lainkaan tuloja, täytyy hakea lisää lainaa saadakseen vain safkaa ja saippuaa?

Paperinipun pohjalla on jatkohakemuslomake, jossa hakijaksi on suoraan merkitty mieheni. Itse olen sivuroolissa pienemmällä präntillä, tuloton puoliso… Minähän se olen kuitenkin vailla tuloja ja käyttörahaa (edes bussikorttiin ei ole varaa). Minä en kykene tällä hetkellä maksamaan laskujani, enkä osallistumaan asumiskustannuksiin (enkä oikein mihinkään muihinkaan kustannuksiin). Minun itsenäisyyteni ja riippumattomuuteni ovat kadonneet. Minua kohdellaan kuin olisin puolinäkymätön, nimetön osa mieheni omistamaa irtaimistoa.

Toimeentulotukilainsäädännössä on yksi perustavanlaatuinen vika. Se on jämähtänyt jonnekin 1950-luvulle. Samaa voi sanoa avioliittolaista, joka yhtä lailla määrää aviopuolisot elatusvelvollisiksi toisilleen. Kaunis ideaali, joka ei enää kuitenkaan istu 2010-luvulle. Nykyisin nainen ei ole enää vain kotirouva, lasten- ja taloudenhoitaja, joka odottaa kiltisti kotona töistä palaavaa miestään. Nykyisin miestenkään ei enää automaattisesti odoteta maksavan kaikesta ja kaikkialla, sillä johan se söisi naisten itsenäisyyttä, itsetuntoa ja jopa ihmisarvoa. Individualismin myötä ”mun rahat on mun rahoja ja sun rahat on sun rahoja”. Kovin harva enää nykyisin haluaa jakaa palkkansa puoliksi kumppaninsa kanssa (tai vastaavasti käyttää surutta puolisonsa rahoja!).

Vaikka itsekin olen kuullut puolisoltani haukkuja ollessani tämän ikäisenä vielä(kin) opiskelija ja vailla kunnon ansiotuloja jne. jne., niin pääosin mieheni on sitä mieltä, että hän voi toki antaa minulle rahaa laskujeni maksamiseen. Kaunis ajatus noin niinkuin periaatteessa, mutta käytännössä lähes mahdoton toteuttaa, sillä miehelläni kun ei ole tarpeeksi rahaa maksaa omiakaan laskujaan.

Ai niin, paitsi että on, mikäli saamaani päätöslaskelmaa on uskominen. Vai pitäisikö sittenkin uskoa vain omia silmiään?

 

PS. Ei aavistustakaan miten tilanne tästä jatkuu tai miten saan karhukirjeeni maksettua.