Yksin sumun keskellä

Olen usein miettinyt huomaavatko muut, että olen masentunut? En pukeudu pelkkään mustaan, vaikka harmaaseen sitäkin useammin. Silmissäni ei asu loputon suru ja epätoivo, ja välillä nauran niin että mahaan sattuu. Ruokahaluni ailahtelee vain vähän, joten en ole nääntyneen tai suruunsa ahmineen näköinen. Jaksan jutella, enkä vetäydy hiljaisimpaan nurkkaan tuijottamaan tyhjyyteen. Valvon myöhään ja nukun vain kuusi tai seitsemän tuntia. En makaa sängyssä vuorokauden ympäri.

Omaa mielensisäistä maisemaani kuvastaa hyvin yllä oleva sumuinen metsätie. Kuljen yksinäistä, hiljaista polkuani. Kaikki ympärilläni on tummaa, utuista ja epäselvää. Oloni on kuin unessa. Siitä huolimatta astun askeleen toisensa perään kohti sumua, jonka takana en kykene näkemään mitään. Luulen, lähes uskon, ettei siellä ole mitään, ei ainakaan minulle. Ajatus pelottaa ja tekee ahdistuneeksi. En haluaisi kävellä enää metriäkään, mutta tiedän, että minun on pakko. Ympärilläni oleva maailma, yhteiskunta, ihmiset, ne kaikki vaativat, että jatkan matkaani. Jos pysähdyn, sumu nielaisee minut lopullisesti.

Tämäkin kuva kertoo suoraan maailmankuvastani ja itsetunnostani. Olen aina tuntenut olevani hieman ulkopuolinen, erilainen ja yksinäinen. Ympärilläni on toki aina ollut ihmisiä, mutta itseni ja muiden väliin on jäänyt hienoinen ja matala kuilu. En tiedä olenko koskaan tosissani yrittänyt hypätä sen yli. Ehkä en pysty tai edes halua. En usko, että kukaan todella välittääkään. En luota keneenkään niin paljoa, että uskaltautuisin yrittämään hyppyä tuntemattomaan. Jospa minua ei halutakaan kuilun toiselle puolelle, vaan tönäistään takaisin?

Masennus ei näy minusta mitenkään ulospäin, enkä halua, että kukaan muu kuin läheisimmät tietävät. Olen sairastanut jo vuosia, kenties pidempäänkin, eikä tämä musta mönjä häviä aivoistani koskaan kokonaan. Se on seuranani lopun elämääni, mutta hallitsen ja hillitsen sitä lääkkeillä, jotka eivät onnekseni aiheuta mitään sivuvaikutuksia. Välillä jopa unohdan olevani masentunut, mutta jossakin vaiheessa sairaus taas muistuttaa itsestään.

Suuri yleisö tuntee masennuksen ja siihen liitettävät stereotypiat, jotka kyllä osin perustuvat todellisuuteen, mutta eivät kerro koko totuutta. Masennuksen taudinkuva on lopulta hyvin yksilöllinen. Syyt masennukseen ovat yhtä moninaiset kuin oireetkin, eikä sairauteen löydy yhtä ainoaa parannuskeinoa. Se mikä auttaa toisella, ei helpota toisen oloa yhtään. Masennus on niin ”hankala tapaus”, että yhteiskunta haluaisi nostaa sen edessä kätensä pystyyn ja luovuttaa. Työ kuitenkin jatkuu, sillä vielä tiedetään niin vähän. Uskon, että joskus tulevaisuudessa masennus pystytään paikallistamaan aivoissa niin, että sitä voidaan täsmällisesti hoitaa tai jopa kokonaan poistaa.

”Masentuneet luulevat tuntevansa itsensä, mutta kenties he tuntevatkin vain masennuksen.” Niinpä. En voi todella sanoa tuntevani itseäni. En tiedä olenko todella tällainen ja ovatko ajatukseni todella nämä, vai onko musta mönjä vuosien kuluessa pysyvästi tahrannut kaiken? Saankohan koskaan tietää vastausta?

Toistaiseksi jatkan elämääni tällaisena kuin se on. Masennus on osa minua, osa elämääni. Tiedän, että on parempaakin, mutta en tiedä mistä, miten ja milloin sinne pääsee. Löytyyköhän se pitkän tieni päästä, paksun sumun takaa?