Sain tiistaina työhaastattelukutsun paikkaan, johon päätin reilun viikon eipäs-juupas -venkslaamisen (kts. edellinen postaus) jälkeen hakea sopivasti puolitoista tuntia ennen hakuajan umpeutumista. CV:n hätäpäivittäminen ja hakemuksen pikanaputtaminen selkeästi kannatti, ja olin nähtävästi tehnyt jotain oikein koska olin yksi muutamista haastatteluun kutsutuista.

Kutsupuhelun jälkeen kerroin heti ilouutiset poikaystävälle ja päätin samalla etten kerro kenellekään muulle asiasta ennen kuin olen mahdollisesti ja toivottavasti saanut duunin. Kutsupuhelun ja tämänpäiväisen haastattelun välillä olleiden vajaan kahden vuorokauden aikana ehdin kuitenkin kertoa kahdelle perheenjäsenelle ja kahdelle kaverille.

En varmaankaan ole ainoa, joka panttaa hyviä, mutta epävarmoja uutisia siinä pelossa, että jotenkin jinxaa ne. Ei uskalla hehkuttaa ja toivoa, jos liika itsevarmuus palkitaankin vain massiivisella pettymyksellä.

Siitä huolimatta, että suhtauduin ujon toiveikkaasti tulevaan haastatteluun ja myös sanoin sen ääneen, tuntui se menevän oikein mukavasti. Rentoa fiilistä edesauttoi ehkä myös se, että sain juuri ennen haastattelua tietää, että minulla sittenkin olisi mahdollisuus jatkaa vanhassa työpaikassani eikä haastattelu näin ollen olisi viimeinen oljenkorteni.

Senkin uhalla, että onnistun nyt jinxaamaan sekä olevat että tulevat duunikuviot, niin nyt tuntuu menevän ihan hyvin!