Miltei vahingossa blogi olikin kahden kuukauden lomalla! Haipakkaa onkin tähän alkuvuoteen mahtunut, sillä perheessämme on koittanut ihan uudenlainen arki, joka on ottanut hieman voimille.

Nimittäin tammikuussa Paloma aloitti päiväkodissa. Moni kokenut vanhempi varoitteli päiväkodin aloitukseen liittyvästä sairastelukierteestä ja ironista kyllä, ehditiinkin olla vain kaksi puolikasta päivää tutustumassa, kunnes Paloma sairastui. Flunssasta selviydyttyämme ehdittiin ollaan kokonaiset viisi päivää terveenä, kunnes taas iski, tällä kertaa klassikko: korvatulehdus. Käytiin lääkärinkin juttusilla ja hän totesikin, että keskimäärin päiväkodin aloittava lapsi sairastaa 7-12 tautia vuodessa.

Tahmeasta alusta huolimatta ollaan Samulin kanssa oltu todella tyytyväisiä tytön päiväkotiin. On ensinnäkin todella hienoa saada päiväkotipaikka läheltä kotia, olemme tästä äärettömän kiitollisia. Näin esikoisen vanhempana on toki myönnettävä, että ryhmän koko aiheutti alkuun hieman ihmetystä ja ehkä pientä huolta. Kotona on tottunut tarkkailemaan lasta silmä kovana ja aistimaan hänen jokaisen tarpeensa, ennen kuin lapsi on edes ääntä päästänyt. Päiväkodissa hoitajien huomio jakautuu sen oman piltin lisäksi monelle muulle, ihan ymmärrettävästi.

Olisi toki ideaalia, jos päiväkotiryhmät olisivat pienempiä ja hoitajia enemmän, mutta se ei valitettavasti ole tänä päivänä mahdollista. Minulla on isosta ryhmäkoosta huolimatta täysi luotto päiväkodin henkilökuntaan, kaikki vaikuttivat erittäin mukavilta ja Palomakin näyttää viihtyvän porukassa hyvin.

Olisi vaikea kuvitella, että olisimme jääneet vielä kotiin hoitamaan tyttöä. Virikkeiden ja muiden aktiviteettien keksiminen alkoi olla todella vaikeaa ja kavereiden kaipuukin alkoi jo hieman nostaa päätään. Päiväkodissa oppii niin valtavasti uusia taitoja, joita ei kotona ihan samalla tavalla tule opetettua. Mielestäni yksi tärkeimmistä on ryhmässä toimimisen taito, joka tulee varhaiskasvatuksen myötä väkisinkin tutuksi. Porukassa on pakko opetella jakamaan, toimimaan ja leikkimään muiden kanssa.

Nostan hattua kaikille varhaiskasvatuksen parissa työskenteleville ja arvostan suuresti tekemäänne arvokasta työtä! Ei tätä ehkä aiemmin ole tullut samalla tavalla mietittyä, mutta luonnollisesti oman lapsen myötä sitä viimeistään konkreettisesti ymmärtää, miten tärkeää kyseinen työ on. Todella toivon, että nykyinen hallitus ohjaisi entistä enemmän resursseja nimenomaan tähän suuntaan, sen sijaan että aina vain leikataan ja säästetään sieltä väärästä päästä.