Tää oli ehkä odotettavissa, mutta viime yö meni taas perinteiseen tyyliin vauva kainalossa. Luoja tietää me yritettiin kyllä. Mentiin oppikirjan mukaan. Ollaan totuteltu nyt noin kuus viikkoa kivaan iltarutiiniin, joka kestää sen pari tuntia ja menee joka ilta aina saman kaavan mukaan ja samassa järjestyksessä. Rauhtoeltiin Stephen puolihorrokseen hämärässä makuuhuoneessa ja sitten laskettiin omaan petiin. Oltiin käytetty vauvan punkan peittoa ja lakanaa meiä yhteisessä sängyssä pari yötä, niin tuoksujenkin piti olla kohdallaan. Alku meni ihan lupaavasti. Stephen melkeen nukahti. Istuin pinniksen vieressä, käsi vauvan vieressä ja lauloin hiljaa vauvan unilaulua. No sitte nuppis tajus, että tässä ei muuten oo kaikki ihan kohdallaan ja huuto alkoi. Ensin se oli kitinää ja murinaa. Sitten kitarisat vilkkui ja vauva heitteli itteään sängyssä (onneks reunat on pehmustettu!). Aina välillä Stephen rauhottui pieneks hetkeks ja meinas taas nukahtaa, mutta nää oli hyvin lyhkäsiä iloja. Nukkumaanmenoaika oli menny yli kaks tuntia sitten ku vauva alko repimään itteään ja tärisemään ku jonku kohtauksen saaneena. Se oli ihan kamalaa. Näytti ihan joltain epileptiseltä paniikkikohtaukselta ja sellasta huutoa en oo kuullu eläissäni. Siinä vaiheessa todettiin Paulin kanssa, että tää missio oli sit muuten tässä!

Nostin vauvan pois sängystä ja huuto loppu ku seinään. Stephen painoi poskensa tiukasti mun rintaa vasten ja hymyili iskälleen ilosesti. Jep jep. No Paul muutti nyt vierashuoneeseen nukkumaan, niin mulla on sentään tilaa rullata pois vauvan pahoinpitelyyritysten tieltä ilman, että joudun lattialle. Viime yö menikin paremmin ku aikoihin! Vauvan nukahdettua kierin vaa varovasti ihan toiseen sängyn päätyyn ja voila. 

Sovittiin, että yritetään uudestaan joskus parin kuukauden päästä. Että näin.