Vauvalle ei voi, eikä saa suuttua. Jossain kuitenkin neuvottiin, että yli 6kk-ikäistä reppanaa pitäisi jo ryhtyä ”kasvattamaan”. Mitä? Eihän tuo raukka vielä muuta tee ku nuku ja syö. Ei vauva heitä ruokaa lattialle ilkeilläkseen tai herää kakskyt kertaa yössä kiusallaan. Vauva tekee niiku vauvalle sopii. Ja se on vauvan oikeus. Sotkut ja heräilyt ei saa mun sappea kiehumaan. Sappi ei edes lämpene näistä jutuista. Eihän vauva nyt tahallaan… Huvikseni kerron kyllä ruokia nostellessani, että ruoat kuuluu pöydälle, ei lattialle.

Nään jo sieluni silmin miten lapsi kasvaessaan ottaa kuulakärkikynän kauniiseen käteen ja taiteilee vähän seinille. Siinähän taiteilee. Aina voi maalata uudestaan. Meidän Stephen tulee olemaan aika vapaan kasvatuksen lapsi. Hehe. Mulle on tärkeetä oikeestaan vaan hyvät käytöstavat. Istutaan pöydässä nätisti, syödään suu kiinni, käytetään haarukkaa ja veistä, ei poistuta ilman lupaa, katotaan silmiin ku puhutaan, sanotaan kiitos ja pyydetään anteeks. Otetaan muut huomioon. Sotkut ei haittaa. Riittää ku edes yrittää. Tahalteen kiusaaminen tai toisen loukkaaminen ei sit taas mee läpi koskaan ikinä missään muodossa.

Olin ala-asteella luokanopettajana. Mulla ei menny kertaakaan hermot kenenkään kanssa. Joskus jouduin pyytämään jotakuta jäämään tunnin jälkeen juttelemaan hyvistä käytöstavoista ja miksi niitä noudatetaan, mutta ei muuta. Mun motto on ”choose your battles”. Kaikesta ei kannata valittaa. Yleensä sitte ku jostain valittaa, se myös otetaan tosissaan ja harvemmin joutuu uudestaan uikuttamaan samasta asiasta.

Mun pahin painajainen olis olla mäkättävä äiti. Vihaan valittamista ja mulla on krooninen auktoriteettiongelma. Mulle pitää aina seikkaperäisesti selventää miksi joku asia tehdään niiku tehdään. ”Se on aina ollu niin” ei kelpaa argumentiks. Kompromissit on kivoja ja mun mielestä niitä pitää pytyä solmimaan myös lasten kanssa. Toki aikuinen on aina aikuinen, mutta haluun opettaa pikkusille, että nätisti juttelemalla voi saada tahtonsa läpi.

Uhmiksesta en tiedä mitään. Odotan sitä aika mielenkiinnolla. Palaako käämi kertaakaan vai jatkanko lehmäilyä. Toivottavasti Stephenillä on isänsä leppoisa luonne. Paulilla ei kuulemma ollu edes mitään noteerattavaa uhmista. Saas nähdä kui meidän käy.

Ai niin ja tietääkö joku miten alle vuoden ikäistä vauvaa olis tarkoitus kasvattaa?