Nuorena en lukenut kotimaista kirjallisuutta, koska en kestänyt maaseutukuvauksia enkä villasukkarealismia. En sietänyt Arktisen hysterian ensimmäisen osan ”bro”maskuliinisuutta, mutta luin Rothia ja Hemingwaytä. 

Tämä oli tietenkin typerää ja wannabekosmopoliitin yksisilmäisyyttä. Toki suomalainen kirjallisuus on täynnä maaseutua ja matoisia lapsia, mutta se on myös täynnä kielellistä virtuositeettia. Näin alkaa Teuvo Pakkalan Lapsuuteni muistoja:

Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.

Tosiaankin, kirja on kokoelma tapahtumia, muisteloita ilman varsinaista juonta, ellei juonena voi pitää kärsimystä ja riistoa. Kirja sijoittuu ilmeisesti nälkävuosiin, tai ehkäpä muutoin tavalliseen köyhäillistön olosuhteisiin, jossa lapset kerjäävät kadulla ja tekevät hanttihommia kun keuhkotautiset äidit (isät ovat viinamäen miehiä) raatavat kämmenet ruvella pienempien lapsien kuollessa nälkään. Pakkalan asioiden tilan kritiikki on vahva, joskus jopa hieman saarnaava: kaikki eivät kärsi: rikas sukulaisperhe käy äimistelemässä ja pesemässä kätensä vastuusta. Vanhempi kerjäläinen narrien tapaan kertoo, kuka rikkaiden poikien isistä on kavaltanut ja anastanut, ketkä syövät nisua ja juovat shamppanjaa naapureiden nääntyessä. 

Vaikka en aina oikein ymmärtänyt mitä hahmot oikein puhuvat, kiinnitin huomiota lukuisaan määrään sananlaskuja joita hahmot käyttävät arkikielessään ja jota yhdessä kohtauksessa äiti opettaa lapselleen. 1800-luvulla Suomi on varmaankin ollut varsin puhe- ja ulkoaopettelukeskeinen kulttuuri. Mieleeni tulee kertomus tutkimuksesta suullisesta perinteestä, jossa tutkijat ovat menneet Jugoslaviaan kuuntelemaan bardeja ja huomanneet heidän osanneen ulkoa tuhannen painosivun verran runoutta. Tekstit ovat mainioita, mutta kyllä minua harmittaa, etten tuntenut näistä sanonnoista kuin yhden, ”eihän se minunkaan suu tuohesta ole”. Kirjan mennyt maailma ei ole nälkä ja riisto, vaan suullinen kulttuuri.  

Kirja ei kerro pelkästään kurjuudesta vaan alku ja loppu kuvaavat poika/nuorisojoukkion leikkejä ja kolttosia. Kirjassa on paljon hyvää ja mielenkiintoista, mutta tapahtumien harppaileminen, ajoittainen mystisyys, sekä hahmojen vähäpiirteisyys pitkästyttivät minua aika ajoin. Onneksi kirja on alle satasivuinen, joten vaikka keskittyminen herpaantuisi, sen lukee silti nopsakkaan.

Teuvo Pakkalan tuotantoa saa Project Gutenbergistä, joka on ulkosuomalaisen oiva apu. Pakkalan teos Elsa, löytyy myös Ylen äänikirjana, tosin harmillisen minimaalisiin pätkiin pilkottuna. Tehdessäni idioottityötä kuuntelin äänikirjoja ja tästä valikoimasta suosittelen etenkin Joel Lehtosen Rakastunut rampa:a.

Luettu 22.11.