Jätän aloittamani kirjat kesken. Yksi tämän blogin tarkoituksista oli pakottaa minut lukemaan kirjat loppuun, jotta saisin niistä uuden merkinnän virtuaaliseen lukumatooni. Gretchen Rubinin kirjan kohdalla joudun kuitenkin toteamaan, ettei minusta ole tähän, en halua lukea tätä kirjaa loppuun ja kuluttaa tunteja sen parissa vain sanoakseni, että olen lukenut Happiness Projectin.

Mielestäni ansaitsen kehut. Jaksoin lukea kolme ensimmäistä lukua tätä sietämätöntä marinaa ja masturbointia. Kaikki muut perheeni naiset ovat lukeneet kirjan ja jopa suositelleet sitä minulle. En ymmärrä miksi. Kirja on huonosti kirjoitettu. Sen huomiot elämästä ovat vajavaisia ja turhan keveitä ja koskettavat liialti amerikkalaista elämäntapaa.

Happiness Project on perus elämäntaitokirja. Yhden naisen matka onnellisemmaksi ihmiseksi, joka kokoaa ihmiskunnan historian suuret mielet yhden siteerauksen mittaisiksi. Kirja on julkaistu vuonna 2009, ja ehkäpä aika on vain ajanut tämän kirjan ohi. Esimerkiksi, Rubin kirjoittaa clutterista, liiallisesta tavaranmäärästä ensimmäisessä luvussa. Kondon jälkeen kaikki mitä tavarasta ja declutteringinsta voi sanoa on jo sanottu ja Rubinin näkemykset siivouksesta ovat triviaaleja.

Kirjan toinen luku, joka käsittelee avioliittoa, on karmaisevaa luettavaa. Olettavatko naiset todellakin, että joku toinen tekisi asiat heidän puolestaan ja nalkuttavat jos eivät tee? Tämä Rubinin opittu avuttomuus on vain ärsyttävää, kuten myös vähintään kymmenen sivun välein mainittava, ”onko liian itsekeskeistä kirjoittaa itsestään, ajatella omaa onnea jne jne” kun hän lesoilee Harvard-koulutuksellaan, prestiiseissä lehdissä julkaistuilla artikkeleillaan ja muulla menestyksellään.

Ehkäpä joskus palaan tähän kirjaan ja silloin se avautuu minulle aivan eri tavalla. Ehkä sitten sellaisessa tilanteessa, kun minullakin on työ, koti ja oma perhe joita käskyttää ja sisustaa. Onhan niin tapahtunut aikaisemminkin. Aloitin lukioiässä Thomas Mannin Taikavuori-kirjan, joka tuolloin tuntui hirvittävän vaikealta ja raskaalta teokselta. joten en saanut tätä järkälettä päätökseen. Pari vuotta sitten tartuin tuohon teokseen uudestaan ja luin sen alusta loppuun sutjakasti ja nautinnollisesti ja siitä tuli yksi lempiteoksistani. Eniten minua ilahdutti se, että olin itse kasvanut ja jopa kehittynyt noiden vuosien aikana ja se, että maailmassa on sellaistakin kirjallisuutta (ja joitain elokuvia), joka ei ole kirjoitettu teiniangstaajille.

Selfhelp-kirjallisuuden ystävänä en voi suositella tätä teosta kenellekään. Tsekkaa mielummin Sheryl Sandbergin Lean In ja Rubinin mainitsema Benjamin Franklinin Autobiography.

Jätetty kesken: 6.11.2016