Bennett & Royle: An Introduction to Literature, Criticism and Theory

Bennettin ja Roylen kirja An Introduction to Literature, Criticism and Theory jakautuu jotain teemaa käsitteleviin kappaleisiin. Teemoja ovat vaikkapa Readers and reading, The author, Narrative, ja Character. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä enemmän Bennett ja Royle viittaavat sellaisiin nimiin kuin Foucault, Derrida ja Deleuze. Kun kappaleiden otsikot ovat Queer, The colony, Racial difference, teksti muuttuu pauldemanjudithbutlermössöksi. Kirja on johdatus, joten se ei välttämättä vastaa sellaisen innokkaan lukijan kuin minä aikaisempaa tietopohjaa. Minustakin Foucault ja Derrida olivat jänniä kymmenen vuotta sitten, eivät enää. Intertekstuaalisuus tuli tutuksi jo jonkin Don Rosan ankkatarinoiden kokoelman alkupuheessa. Performatiivisuus, joo joo, tiedetään jo. Teoksen hyviä puolia ovat joidenkin uusien runojen ja romaanien esittely teemojen valossa. Kaikki mitä yhden teeman alta löytyi ei mielestäni oltu aina sidottu kovin hyvin yhteen.

Kirja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tenttikirja. Mitä sellaista tästä kirjasta oikein tulisi oppia jota voisi testata kirjatentissä? Tulisiko meidän Hesekielin tavoin nielaista tämä kirja ja sen jälkeen osata lausua ja kirjata oikeat sanat? Mitä nuo sanat oikein olisivat? Massaopetuksen aikana ei myöskään ole opettajia. On vain coacheja tai muita piiskureita, jotka osoittavat läjän tekstiä ja sanovat ’opi!’. Ja lopuksi tulostetaan todistus.

Kirjaa lukiessani tuli myös mieleeni kuinka riippuvainen suomalainen yleinen keskustelu on anglo-amerikkalaisesta kulttuurista ja poliittisesta elämästä. Koska ei osata mitään muita vieraita kieliä kuin englantia, eikä edes sitä toista kotimaista, seurataan vain yhdysvaltalaista mediaa ja kulttuurisotaa. Itselläni on aina välillä aikomus oppia uusi kieli ja kokea maailma toisin. Mutta se on vaikeaa ja palaan aina alkupisteeseen. Tämä on vahvistanut päätöstäni keskittyä kotimaiseen kirjallisuuteen. Ei tarvitse opetella uusia kieliä. Tältä kannalta nämä kaikki kirjallisuuskirjat joita olen viime aikoina lukenut ovat aika tyhmiä: ne keskittyvät englantilaiseen rytmiikkaan ja painoihin ja loppusointuihin, kun olen huomannut suomen kielen sopivan paremmin vain vähän tuntemani kreikkalaisen runouden konventioihin.

Tämä oli kolmas kirja jossa puhuttaessa tekstin tai kuvan suhteesta todellisuuteen viitataan Joel Schumacherin ohjaamaan elokuvaan Rankka päivä. Tässä se pätkä elokuvasta, niin lukijan ei tarvitse tuhlata yhtään enempää aikaansa postmodernismiin:

En suosittele. Luettu: 28.3.2020

Sen sijaan suosittelen muuta koronalukemista. Kun Lukumato oli kahden vuoden tauolla luin Martin Amisin kirjan Money. Luulen ettei sitä ole suomennettu, mutta se oli hyvä kirja ja on ollut mielessäni viime aikoina.

kulttuuri kirjat

Marcus Aurelius: Itselleni. Keisarin mietteitä elämästä

Luin Marcus Aureliuksen (121-180) Itselleni kirjan varsin verkkaisesti. Kirja on Rooman valtakunnan keisarin muistiinpanoja ja elämänohjeita itselleen. Teos on maailmankirjallisuuden klassikko, joten halusin lukea sen yksin tästä syystä. En aikaisemmin tiennyt juurikaan stoalaisuudesta tai epikurolaisuudesta ja niistä oppiminen oli toki ihan mielenkiintoista. On hauska nähdä kuinka eri tavoin ihmiset ovat ajatelleet kosmologiasta ennen tiedettä, mutta kun Marcus Aurelius kirjoittaa sadannen kerran maailmankaikkeuden olevan joko maailmanpalossa palava ja uudelleen muotoutuva tyhjyydessä leijuva pallo tai sitten ehkäpä atomeista koostuva ja lopulta hajoava entiteetti, en näe kuinka tämä kaikki liittyy minuun. Sillä tietenkin tämän kaiken tulee liittyä jotenkin minuun.

Kirjan takalieve lupaa helpotusta elämän suuriin kysymyksiin, mutta en näe Marcuksen niitä itse löytäneen. Hän on hyvin epävarma vaikkapa kuolemanjälkeisestä elämästä ja maailman kohtalosta ja palaa niihin jatkuvasti. Kerta toisensa jälkeen vääjäämättömään kuolemaan ja sen pelkoon etsitään lohdutusta mietiskelemässä kuinka aikaisemmat sukupolvet ovat tulleet ja menneet kuin syksyn lehdet. Miksi siis haluta elää pidempään kun enemmän tai vähemmän elon päiviä ovat yhtä yhdentekeviä.

Mieleeni tuli Dylan Thomasin Aureliukselle vastakkainen mielipide kuolemasta ja kuinka se tulisi kohdata:

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.

Vaikka olenkin kiinnostunut kreikkalaisesta ja roomalaisesta ajattelusta, en vain ole tarpeeksi perehtynyt asiaan että pitäisin Marcuksen kirjaan kovinkaan mielenkiintoisena. Luin sitä kuin muutkin juntit, self help-oppaana. Ja tällaisen kirjallisuuden viisaudenjyvät ovat sovitettavissa tilanteeseen kuin tilanteeseen, jos vain haluaa. Joten tässä Marcus Aureliuksen koronaohje:

Hienon miehen sopisi poistua ihmisten parista joutumatta koskaan maistamaan valhetta ja kaikkea teeskentelyä ja mässäilyä ja turhanylpeyttä. Toiseksi paras tie on henkäistä viimeinen henkäyksensä näistä jo kyllikseen saaneena. Vai onko sinun tahtosi istua pahuuden sylissä? Eikö kokemus vieläkään saa sinua pakenemaan ruttotautia? Mielen turmeltuminen on paljon pahempi ruttotauti kuin tämän meitä ympäröivän ilman tietty epäsuotuisa sekoitus ja muutos. Se on näet eläinten ruttotauti, sikäli kuin ne ovat eläimiä, mutta tämä ihmisten, sikäli kuin he ovat ihmisiä. (9. kirja, 2 §)

p06h21cz.jpg

Joten kuinka arvioida klassista tekstiä, joka varmasti oikein hyvä ja mielenkiintoinen niille joita oikeasti kiinnostaa eri filosofian haarojen käsitykset hyvästä elämästä, mutta itselleni oli enemmän sellainen kaksi kautta viisi? Ehkäpä tulevaisuudessa otan mallia alla olevasta Augustinuksen Tunnustuksien arvioista:

Tai sitten näistä saman elokuvan timanttisista arvosteluista:

Eli siis: Tämä kirja oli niin tylsä että vain kaikkein teeskenteleväisimmät tyypit jotka istuvat koko päivän instagrammissa voivat väittää tykkäävänsä tästä. Melkein yhtä tylsä kuin jonkut taide-elokuvat joissa vaan kuvataan lintuja taivaalla ja ruohon heilumista tuulessa ja samat tyypit varmaan kehuvat niitäkin. Kaikesta siitä antiikin kirjallisuudesta joka on kadonnut, tämän piti säilyä jälkipolville? Koko ajan kuolema ja kuinka johtosielu sitä ja tätä ja kuinka ihmiset eivät tajua mikä hyvää ja pahaa. Höpöhöpö, get a life Marcus äläkä selitä miten meidän muiden pitäisi elää, etenkään kun tässä kirjassa on yhteensä ehkä neljä ajatusta ja nekin ihan surkeita.

Luettu: 29.3.2020

kulttuuri kirjat