Kosketuksen tunne.
Julkaisu on kolmas vastausosa Kysymyksiä julkaisuun esitettyihin kysymyksiin. Ensimmäinen osa Oman itsensä paras asiantuntija ja toinen osa Ei kivutonta hetkeä.
Esitetty kysymys on esitetty minulle aiemminkin ja julkaisuja aiheesta on tullut kirjoitettua, mutta niistä on jo aikaa.
”Miten koet/kokisit fyysisen läheisyyden esim. kosketukset, parisuhteessa? Jos et ole suhteessa, oletko miettinyt elämän jakamista jonkun kanssa, vaikka sairaudet jakavat sinusta leijonanosan.”
Kuten arvattua, vastaus ei ole niin yksinkertainen, se on todella monitasoinen. Mihinkään näistä kysymyksistä ei ole olemassa lyhyttä selkeää vastausta. Tiedän myös jo entuudestaan, etteivät kaikki ajatukseni näistä aiheista ole helppoja toisten ymmärtää ja osaan niistä vaikuttavat useat eri osatekijät.
Fyysinen kosketus on keholleni ja mielelleni hankalaa. Kun pienikin kosketus aiheuttaa kipua, muuttuu keho haarniskaksi, jota jännittämällä koittaa välttää ylimääräistä kivun tunnetta. En muista milloin toisen henkilön kosketus olisi tuntunut miellyttävältä, siitä on vuosikausia. Mutta kaipaanko sitä? En oikeastaan. Koska kehoni ja mieleni välinen silta on romuttunut merenpohjaan, en tiedä kykenisinkö sallimaan keholleni jotain mieluisaa. Keholleni, joka tuntuu kovin vieraalta ja joka minut kerta toisensa jälkeen pettää. Ennen kuin kokisin toisen henkilön kosketuksesta jotain hyvää, tulisi minun saada miellyttävää palautetta itse omalta keholtani.
Mikäli löytäisin rinnalleni kumppanin, joka ymmärtäisi tilanteitani, oppisi sairauksien tahrimasta kehostani, haluaisi kosketuksen tuovan hyvää, veisi se aikaa, aikaa ennen kuin luottaisin. Tiedän kyllä etten olisi yksin. Nuorena naisena minulla on oikeus, oikeus olla nainen ja tuntea erilaisia kosketuksia, kosketuksia jotka toisivat hyvää. Koska sairauteni ja kehoni rajoittavat paljon, eikä kivutonta hetkeä ole ikinä, ottaisin vastaan ammattilaisilta neuvoja. Yhdessä luotettavan kumppanin kanssa voisin löytää keinoja, kuinka kosketus ei vain kipua tarkoittaisi.
Mitä tulee parisuhteeseen, ei näkökulmani ole vieläkään muuttunut, ei vaikka monet ovat silmiäni koittaneetkin availla. En tahdo vahingoittaa, en yhtään enempää henkilöitä, kuin nyt jo joudun vahingoittamaan. Vahingoittamisen pelko on suuri syy siihen, miksi en ole parisuhteessa. Pelkään (ja uskon täysin) satuttavani muita henkilöitä liikaa sairauksieni ja tekojeni kautta.
En kuitenkaan löisi ovea vasten henkilön kasvoja, joka haluaisi rinnallani kulkea. Voisin antaa mahdollisuuden. Ei tarvitsisi olla prinssi valkoisella ratsullaan, jo se että yrittäisi ymmärtää riittäisi. Tosin ensin tulisi minun ymmärtää. Ymmärtää itseäni ja sitä, että voisin itsellenikin jotain hyvää tehdä, enkä aina vain muille.
Koska joudun turvautumaan paljon toisten henkilöiden apuun, tulisi minun kiinnittää parisuhteessa entistä enemmän huomiota itseeni, niin hullun kuriselta kuin se kuullostaakin. Teen usein kaikkeni muiden eteen, mutta itsestäni vähät välitän. On myös monia asioita, jotka kuluttavat voimavarojani. Oikean henkilön kanssa kuitenkin tasapaino voisi löytyä, sellainen joka antaisi niin minulle, kuin hänellekin.
Aiempia ajatuksiani tästä aiheesta voit lukea: