Laukku pakattuna.

Olohuoneessani on ollut jo pidempään laukku, laukku joka on ollut puoliksi pakattuna. Mukavia vaatteita, pyjama, piirrustustarvikkeita, ortooseja, lääkelistoja, hygieniatarvikkeita, kuullokkeet, sekä monen monta kirjoitettua listaa. Se laukku, se on odottanut olohuoneessani tietämätöntä. Ei ole ollut tietoa milloin täsmälleen laukun olalleni nostan, kuinka pitkäksi aikaa sitä tarvitsen, missä tuon pakatun laukun avaan, tai mitä kaikkea mukaani vielä tarvitsenkaan. Tuolle laukulleni on odottaminen puoliksi pakattuna ollut tavallista, niin usein sen sisään vahingossa joitain tavaroita jätän. Mutta minulle, minulle ei tämä odottaminen ja tietämättömyys ole ollut niin helppoa, vaan suurimmin osin sietämätöntä. 

 

Minä olen odottanut milloin laukkuni mukaani sairaalaan kannan.

 

 

Sairaalahoito ei ole minulle mitään vierasta, ehei. Koitin yhtenä päivänä laskea kuinka monella eri sairaalaosastolla olenkaan ollut hoidettavana. Kun olin päässyt luvuissa lähemmäs kymmentä, lopetin laskemisen. Mikäli laskisin yhteen, kuinka pitkän ajan olen sairaalassa hoidettavana viettänyt, olisi tuo luku lähempänä vuosia, kuin viikkoja.

 

Mutta silti jokainen kerta sairaalassa on erilainen. Syy sairaalahoitoon on eri. Hoito sairaalassa on erilaista. Sairaalaosastoilta ei kotiudu terveitä potilaita, niiltä kotiutuu toipuvia potilaita, jotka pärjäävät jo kotonaan avohoidon turvin.

 

Kuinka osuvaa onkaan, että minä päätän tämän vaikean päätösten vuoden sairaalassa, mutta niin minä myös uuden tulevan vuoden sairaalassa aloitan. Sairaalassa, jonne laukkuni pakkasin. Vuosi vaihtuu, mutta muuttuuko mikään, muuttuuko mikään tämän päätösten vuoden jälkeen?  

 

//////

Näkyvästi näkymätön.  Suljetut ajatukset.  Punaista etsimässä.  Punainen vaate – tumma mieli.   Kaksi kuukautta sairaalassa.