Suljetut ajatukset.

Lusikoita kiitos.

"Millaisia ajatuksia se sinussa herättää, että lähete on tuonne laitettu? Monella kun usein on joitain ennakkoluuloja, tai erilaisia mielikuvia?"

En osannut vastata kysymykseen oikeastaan muuta, kuin: "ei mitään". Ei minulla sen kummempia ennakkoluuloja ollut, ei kauhukuvia silmieni eteen piirtyneenä, ei vaikka kyse olikin psykiatrisesta sairaalasta. Lähete psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle oli kirjoitettu, hoitojaksolle joka tarvittavaksi oli minulle määritelty.

Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut hoidossa psykiatrisilla osastoilla, monikossa. Olen joutunut olemaan sairaalahoidossa, niin kehon, kuin psyykkeenkin vuoksi lukuisia kertoja. Viimeisen kuuden vuoden aikana olen viettänyt sairaalassa yhteensä vuoden päivät, olen kiertänyt sairaanhoitopiirissäni noin kymmenen osastoa läpi, joten kokemusta sairaalahoidosta on kertynyt. Vaikka monista asioista puhutaankin nykypäivänä avoimemmin, kuin toisista, tuntuu psykiatrinen hoito olevan monelle vieläkin pimeällä epämukavuusalueella istuva mörkö, josta suvaitaan puhuttavan vain hiljaa kuiskaten. Muutama vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle osastolle, oli erään ystäväni ensikommentti sen laatuinen, etten tiennyt tulisiko minun vetää huppu silmilleni ja unohtaa mitä hänelle juuri kerroin.

Mutta minä en hiljene, en suostu kääntymään nurkkaa kohti ja sinne katoamaan. Ei sillä pitäisi olla mitään väliä onko hoidossa somatiikan osastolla, vai psykiatrian puolella, sairaalahoito on molemmissa tapauksissa yhtä tarpeellinen. Mutta ennakkoluulot, niitä on vielä paljon ja pahimillaan ne voivat olla vahingoittavia. Pahimillaan kauhukuvien maalaaminen estää toisen henkilön hoitoon hakeutumisen, vaikka jokaisen hoitojakso on omanlaisensa kokemus. Haluankin korostaa sitä, että vaikka kaksi henkilöä olisivat hoidossa samalla sairaalaosastolla, voivat heidän kokemuksensa olla täysin erilaiset. Syitä tähän on useita. Jos kirjoittaisin pitkän listan kaikista niistä yksityiskohdista, jotka vaikuttavat potilaan hoitokokemuksiin, jäisi tuo lista pituudestaan huolimatta vajaaksi.  

 

Kysyin hiljattain blogini Facebook-sivulla, millaisia ajatuksia ihmisille herää sanoista "psykiatrinen sairaala" ja "suljettu osasto". Kommentteja sai jakaa sekä julkisesti, että yksityisviestein. Jotain aiheen herättimistä tunteista kertoo ehkäpä se, että ne synkimmät ajatukset, ne kirjoitettiin minulle yksityisesti sillä kirjoittajat eivät halunneet paljastaa todellisia sanojaan kaikille julkisesti. 

 

"Aikaa itselle. Hiljaisuus. Rikkinäinen. Suljettu mieli. Apu."

"Rajat, läsnäoloa, turvaa, lepoa, keskustelua, lääkitystä."

 

Nämä kahden eri henkilön kommentit täydentävät kauniisti toisiaan. Välillä sitä on pakko irrottaa itsensä arkielämästä, jotta kykenee pysähtymään sen asian äärelle, mikä on juuri siinä hetkessä tärkeintä. Sairaalan riisuttu maailma voi luoda mahdollisuuden pysähtymiselle, jolloin millään muulla ei ole väliä, kuin sille että on siinä juuri sillä hetkellä. Se, että apu on lähettyvillä vuorokauden ympäri voi jo itsessään tuoda turvallisuuden tunteen. Henkilökohtaisesti olen välillä kokenut joidenkin asioiden käsittelyn avoterapioissa hankalaksi, sillä vaikka olisin turvassa ja auttajani siinä vieressäni, olen kuitenkin kotona yksin kaikkien niiden vaikeidenkin asioiden kanssa loput kuusi päivää kaksikymmentäkolme tuntia viikosta. Mutta ei sairaalaosastolla ilosta hypitä heti kun on varmuus siitä, että joku on lähellä vuorokauden ympäri. Toki joku voi näinkin tehdä ja se hänelle suotakoot, mutta ei ole harvinaista se, että olo saattaa myös heikentyä. Ahdistus voi kuristaa kurkkua tiukemmin, mutta psykiatrinen sairaalaosasto jos mikä, on juurikin se paikka missä nuo tunteet tulisi olla turvallista kohdata.

 

 

"Mieleeni tulevat pitkät, kaikuvat käytävät. Kolahduksia ja pelkoa."

"Ahdistava, synkkä ja suljettu paikka. Melkein niin kuin vankila, mutta positiivisempi. Kenties jopa vaarallinenkin paikka, kun ei tiedä kuinka aggressiivistakin porukkaa siellä voi olla. Semmonen paikka, jossa ei oo lainkaan omaa rauhaa, kaikki on avointa ja nähtävillä. Mutta toisaalta paikka, jossa voi tuntea olevansa turvassa, sillä paikalla on aina hoitohenkilökuntaa. Varmasti myös paikka, jossa kertoo olleensa saa helposti hullun leiman otsaansa. Vihoviimeisin apukeino."

 

Nämä ovat varmastikin pelkoja, joita monella on suljettuja psykiatrian osastoja kohtaan. Ne mielenmaisemat, jotka ovat monista elokuvista ja tarinoista silmien eteen maalautuneet. Mikäli puhuttaisiin vaikkapa sydänosastosta, kuinka monelle nousisivat ensimmäisenä negatiiviset mielikuvat pintaan? Voisin itse sanoa, että molemmat näistä kommenteista soveltuisivat aivan yhtä hyvin somatiikan osastoista puhuttaessa, itseasiassa joiltain osin jopa paremmin, kun henkilökohtaisia kokemuksiani mietin. Osastoja on toki jos monenmoista, paljon riippuu niin tiloista, säännöistä, henkilökunnasta, potilaista, kuin osin myös byrokratiasta. Sairaalat ovat noin yleensä ottaenkin tietyllä tapaa pelottavia ja mystisiä paikkoja monen silmin. Usein mystiikan usva hälvenee kun kohtaa sen maailman itse, sen minkä sairaalan seinät sisälleen sulkevat. En näe tarvetta sille, että toisia mistään asioista paljoakaan peloteltaisiin, kuitenkin niin moni asia tässä maailmassa riippuu täysin henkilön omasta kokemuksestaan. 

 

 

"...uudet tuttavat ja ystävät."

 

Viisi kommentoijaa nosti esille sen, kuinka he olivat sairaalaosastoilta löytäneet uusia ystäviä. Jotain näinkin positiivista asiassa, joka niin usein tummin sävyin esiin aukeaa. Mikäli kukaan lähipiiristä ei ole ollut sairaalahoidossa, eikä varsinkaan psykiatrisesta hoidosta ole muilta koskaan kuullut, voi olonsa tuntea kovin yksin. Toinen henkilö, joka on läpikäynyt samantyylisiä hetkiä ja aikoja, voi ymmärtää helpommin millaista tuo sairaala-arki voikaan olla. Ei tarvitse yrittää hälventää sanojen stigmaa, vaan voi puhua asioista niiden oikeilla nimillään, ilman pelkoa häpeästä. Vaikka potilaat ovatkin sairaalaosastolla eri syistä, voi kokemus yhdistää.

 

 

Tämä aihe on suuri, keskusteltavaa riittäisi pitkäksi aikaa. Meillä jokaisella on mielipiteemme ja ajatuksemme eri asioista, ja se suotakoot, mutta jos jotain toivoisin... 

Älä turhia pelkokuvia toisen eteen maalaa. Niiden maalaamisen sijaan pyri rohkaisemaan muita linssinsä ennakkoluuloista putsaamaan.

 

Lohdullisin, sekä turvallisin asia mitä itse olen psykiatrian osastosta kuullut, on lause jonka useampi hoitaja on minulle lausunut:

"Tiedät, että tällainen paikka on olemassa."

 

Kommentit

Kipuilija (Ei varmistettu)

Moi! Alkuun haluaisin kiittää blogistasi, oon lukenut sen alusta asti läpi ja saanut ihanaa vertaistukea, itselläni kipuja vasta tutkitaan ja helpottaa mm huomata että voimakkaidenkin kipujen kanssa voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Samaistun myös moniin sun ajatuksiin, esimerkiksi hymyn taakse piiloutumisesta.
Sulla on ihanan persoonallinen tyyli ja tapa kirjoittaa ❤️

a.
Lusikoita kiitos.

Voi että, kiitos paljon viestistäsi ❤️

Vaikka niin vähän asioista blogissa loppupeleissä paljastankaan, osaavat monet lukea rivien välistä. Se on ehkäpä osa sitä hymyn taakse piiloutumista. Samaan aikaan haluaa hymyillen esittää, ettei tässä mitään, pärjään kyllä. Mutta samalla saattaa toivoa, että joku oikeasti ymmärtäisi ja näkisi sen kilven taakse.

Valoisaa kesää sinulle.

Kommentoi