Kävin ulkona, riittääkö se tälle talvelle?

Eilen hymyilin taksissa näin, tällä tavoin vienosti, niin että voi kuulla ”hihih” äännähdyksiä päästään. Tänään en, en todellakaan. Mikä veti tämän koulutyttöhymyn yhdessä päivässä mutrulle? 

Se siniristilipun valkoinen: lumi. Kävin kerran lumessa, kiitti mulle riitti.

IMG_6539.JPG

Säästä valittaminen on ollut mielestäni aina turhaa, sillä asialle ei kertakaikkiaan voi mitään. Mille voi jotain, on esimerkiksi pukeutuminen. Lapsena sain kuulla ärsyttävyyteen asti isäni suusta aina saman virkkeen, mikäli valitti palelusta: ”On kahdenlaisia ihmisiä joilla on kylmä, tyhmät ja köyhät.” Ja kyllä, lapsena se palelu johtui usein omasta tyhmyydestä, kun ei viitsinyt aina vetää niitä 90-luvun kukkapitkiksiä housujen alle. Mutta mitä jos sääolosuhteiden vaikutukseen, ei voikaan niin kovin helposti itse vaikuttaa?

On ensimmäinen talveni pyörätuolin kanssa. Pidän kovin pyörätuolistani, sillä se on niin ketterä. Mutta pyörätuoleja ei suunnitella lumisiin maastoihin, ei. Vaikka Tanskassa suunniteltu ja valmistettu pyörätuolini onkin kestävää tekoa, ei se takaa sitä että lumessa pääsisin helposti liikkumaan. Sanon sen nyt aivan suoraan:

”Lumessa kulkeminen pyörätuolilla on helvettiä. Helvettiä, joka voisi mieluiten sulattaa lumen kaikkialta, mihin pyörillä liikkuu.”

Näin saatimpa se pois alta, blogissani kiroilu (anteeksi äiti). Miten kuvailisin lumessa liikkumista? Laita jalkoihisi rullaluistimet, lähde luistelemaan, mutta joka kolmannella potkulla menetä voimasi. Ja siitä sitten omalla vastuulla testailemaan! Ei mutta oikeasti. Tukipyörät sutivat niin, että saat koko ajan tehdä keskivartalolla töitä, jotta voit pomppia tukipyörät ylös nostaen. Renkaisiin jää lunta kiinni, ja lumi paakkuuntuu vaatelaitoihisi kiinni, ja joka paikkaan. Hanskasi ovat märät, ja kelausvanteista on hankala pitää kiinni (onneksi omissani on päällä kitkapintaa), kiitos pakkasasteiden. Vähän väliä on pakko kerätä voimia, jotta pääsisi ylittämään edes kadun, niin että tietää pääsevänsä suojatieltä vielä katukivetyksen yli, asia jota täytyy muutoinkin aina tutkailla ja laskelmoida. 

Mikä tässä kaikessa on surkuhupaisinta? Täällä ei ole edes paljoa lunta. 

Keväällä tätä jo pohdittiin: miten ihmeessä pääsisin talvella liikkumaan, kun käteni ovat vallan huonot? No tässäpä sitä nyt ollaan, ja tulos taitaa olla se, että erittäin heikosti. Lumettomilla kadunpätkillä pääsen sentään suht hyvin liikkumaan, varsinkin jos jäätä ei ole maassa, niin että kelausavustimeni saa pitoa, ja pystyy työntöapuun. Mutta, mutta, karu fakta on se, että tämä on Suomi. My darling Finland, lumen maa.

No onko asiaan sitten ratkaisuja? On joitain. Voin käydä apuvälinekeskuksella vaihdattamassa pyörätuoliini talven ajaksi maastorenkaat, ja voin myös pohtia vaihdattaisinko talven ajaksi tukipyöräni isompiin. Tämä tietäisi sitä, ettei tuolini olisi niin ketterä sisätiloissa, mutta lumessa rämpiminen voisi helpottua. Voin myös toki pyytää enemmän henkilökohtaiselta avustajaltani työntöapua, mikäli ensin laitan työntökahvat pyörätuoliini paikoilleen. Voin myös yrittää laskelmoida menojani tarkemmin, jotta vammaispalvelulain mukaiset 18 yhdensuuntaista taksimatkaa asiointi- ja vapaa-ajanmatkoihin, riittäisivät koko kuukaudelle. 

Pyörätuoleihin on saatavilla tukipyöriin puristusklipsillä kiinnitettävät pienet sukset ”Wheelblades”, jotka saa laitettua paikoilleen, ja otettua pois itse. Miksi minulla ei näitä sitten jo ole? Apuvälinemaailma on kallis, niin kallis, että lähes jokainen hämmentyy hintoja kuullessaan. Nopean tarkastelun tuloksena sain selville, että näiden pikkusuksien hinta olisi noin 200€. Aika kova hinta, vaikka lumisessa maassa asunkin. Mutta koska säästä on kyse, on epävarmaa kuinka paljon näitä talven aikana tarvitsisi? Kannattaisiko panostus pitkällä tähtäimellä? Olen lukenut Wheelblade:stä paljon hyvää, mutta toimisivatko ne käytössäni, siitä en voi olla varma. 

 

Olen käynyt nyt kerran ulkona lumessa, nyt juon glögiä, sitä parhainta ruotsalaista vaaleaa omenaglögiä. 

Ja syön suklaata palan. Okei, rivin. No joo ehkä kolme.

Kommentit (2)
  1. Mä niin tiedän mistä puhut… Toinen manuaalipyöriksen käyttäjä täällä siis hei. Mulla tosin on onneksi puolellani se, että meillä on oma auto (mies ajaa), joten kovin pitkiä matkoja ei tarvitse kelata. Mutta toki aina autoa ei saa lähelle parkkiin ja silloin on vaan selviydyttävä.

    1. Turhauttavaa tässä on se, että asun aivan ydinkeskustassa, joten on lyhyt matka kaikkialle. Mikäli vain lunta ei ole kaduilla, ja pääsen kelaustyöntölaitteeni avuin ulkona liikkumaan. Veikkaampa että minusta tulee täti, joka laittelee kaupungille tämän tästä vihaisia viestejä, mikäli katuja ei aurata kunnolla. Lyhyillä välimatkoilla on turhauttavaa kulkea taksilla, sillä vpl-kyydeissä on niin paljon säännöksiä. 

      Minust Suomen kaltaisessa talvisessa maassa, pitäisi jokaiselle liikkumisen apuvälineitä tarvitsevalle taata liikkuminen myös lumessa. Wheelbladesit esim kaikille vaan 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *