”Kuin lapselle kerron hermostolle, ettei oo hätää”

Pyhimyksen kappale Häiriintyny on soinut kuulokkeissani jo pitkään päivittäin, ja tuo yksi kohta nousee aina yli muiden. Ylianalysointi on yksi tarpeettomista vahvuuksistani, joten ei ole ihme, että myös musiikki saa siitä usein osansa. Kuinka lyhyt pätkä yhden laulun sanoja voikaan saada niin monia tulkintoja eri merkityksissä?

Syy taitaa olla siinä, että lyriikoita lukiessani voisin alleviivata monen monta kohtaa, jotka osuvat juuri minuun ja elämääni. Tuo yksi lause osuu kuitenkin niin vahvasti, kuten myös kappaleen nimikin:

Olenhan minä häiriintyny monin eri tavoin, ja hermostoni sekaisin sekä hätääntynyt. Niin, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

CRPS Complex Regional Pain Syndrome eli monimuotoinen alueellinen kipuoireyhtymä, tuo vaikea sairastamani sairaus on vahvasti kytköksissä autonomiseen hermostoon. Eli juurikin niihin kaikkiin toimintoihin, ja muutoksiin mihin ei voi itse vaikuttaa. Kun jalkani muuttuvat harmaiksi ja kylmettyvät täysin, saattavat ne samalla turvota pizzataikinoiksi. Yritäpä siinä sitten saada tilannetta haltuusi, varsinkin kun samaan aikaan kätesi saattavat muuttua punavalkoisiksi lämmeten punaisilta alueilta, mutta kylmeten valkoisilta. Siihen päälle vielä liuta muita oireita ja alati kovenevaa kipua. Mitä voikaan tehdä? Otsikkohan sen jo kertoo…

Kuin lapselle kerron hermostolle, ettei oo hätää”

Tällaista se on, hetkestä toiseen.

Olen istunut ensiavun aulassa pyörätuolissani koko kehoni täristen ja vääntyillen niin, että olen meinannut lattialle tippua. Kylmä hiki on valunut pitkin selkää ja ympärillä olevat ihmiset ovat varmasti luulleet minun luopuneen absolutismista. Mutta ei, kyse on ollut jostain aivan muusta kuin päihteiden käytöstä. Kyse on ollut kehostani. Dystonia vääntää kehoani vääriin asentoihin, ja saattaa laittaa kehonosiani tärisemään ja väpättämään niin että olo on kuin Duracell pupulla.

Kuinka ihanaa ja helpottavaa olisikaan, kun hermostoni ymmärtäisi rauhoitteluani, ja täten lopettaisi ylimääräisen työskentelynsä.

Mutta ei, usein vaikeimmissa kohtauksissa en ole kykenevä edes kohdistamaan ajatteluani mihinkään, niinpä paras lääke pillereiden ohella on aika.

Epäonnistuminen, häpeä, syyllisyys, ja monenmoiset muut negatiiviset tunteet ovat läsnä aina silloinkin, kun todellisuudessa en tilanteille mitään voisi. Kun muiden mielestä lohtua ja turvaa kaipaisin, silloin minä vain syyllisyyttä näen. Toiset yrittävät varmistaa, ettei ole mitään hätää, mutta itse en tiedä lainkaan miten olla voisin.

Paniikkikohtauksen vyöryessä päälle tuntuu kaikki niin liialta, ja samalla mikään ei miltään. Pakeneminen uneen, edes lyhyeen sellaiseen, auttaa useimmiten parhaiten vaikka se harvoin kunnolla onnistuukaan. On tuskaisaa odottaa lääkkeiden vaikutusta, ja vain toivoa hetken unta.

Kun ahdistuneisuus pitää tiukassa otteessaan, ja päivässä liian monet asiat sitä vaikeuttavat, ei hermosto kovin levolliselta tunnu.

Jos joskus sen ymmärtäisi, sen ettei nyt ole hätää, olisi elämä mahdollisesti toisenlaista. Ehkä.

Mutta nyt en vielä osaa hermostoani rauhoitella, en vaikka toiset niin tekisivätkin. On liian monia asioita, jotka ovat mielen sopukoihin pimeitä luolia kaivaneet, ja vaikeilla jutuilla täyttäneet.

Häiriintyny, keho ja mieli eli koko neiti. Joskus voisi ehkä olla helpompaa mikäli hermostoaan lohduttaa voisi, kuin pientä lasta. Mutta siihen on vielä matkaa, eikä se osaltaan ikinä onnistumaan tulekaan. Mutta jos sopivan yhdistelmän eri apukeinoja löytäisi?

hyvinvointi terveys mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (1)
  1. Very Interesting. Great Post. https://guidediary.com

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *