Kun pyörätuolini lenteli ympäri maailmaa ilman minua.

Sen piti olla vapauttava matka, jota oltiin suunniteltu pitkään. Matka jolloin voisin vapaammin hengittää. Mutta ei, sitä ei Karibian risteilymme suurimmin osin ollut, kiitos inhimillisen mutta suuren virheen. Istuessamme vielä Helsinki-Vantaalla lentokoneessa, sanoin äidilleni:

”Mikään muu ei haittaa, kunhan pyörätuolini tulee ehjänä perille…”

Tässä olin minä ja pyörätuolini noin tunti ennen lentokoneen lähtöä kohti Miamia. Silloin en vielä voinut tietää, että kahdentoista tunnin kuluttua toinen meistä olisi jo Miamissa, mutta toinen olisi jätetty Helsinkiin.

Aina lentäessäni pidän oman pyörätuolini aivan lentokoneen oville saakka. Ovella otan pyörätuolistani irti selkänojan, SmartDrive kelausavustimen, sekä istuintyynyn, jotka otan käsimatkatavaroihini. Siirryn ovella käytävätuoliin, jolla lentokentän työntekijät vievät minut lentokoneeseen. Hyvästelen pyörätuolini siinä, ja lentokentän työntekijän tulisi siirtää pyörätuolini ruumaan… Niin… Tässä kohdin tapahtui tällä kertaa jotain mystistä. Kymmenen minuuttia ennen laskeutumistamme Miamiin saapui stuertti lueksemme, kertoakseen pahimmat mahdolliset uutiset:

”Saimme juuri tiedon, että pyörätuolisi ei ole tässä lentokoneessa mukana.”

En voinut uskoa niitä sanoja, tuntui että voisinkin sitten heti ottaa paluulennon takaisin Helsinkiin. Jälkikäteen ajateltuna se olisi ollut ihan hyvä vaihtoehto, ainakin niin olisin saanut oman pyörätuolini nopeammin takaisin omaan käyttööni. Vielä lentokoneessa istuessani alkoi painajainen. Lentokentän työntekijät tulivat hakemaan minua koneesta, kun muut olivat poistuneet. Heidän mielestään tilanne oli huvittava, ja naureskelivat sille kuinka minä olin turhaantunut ja hermostunut siitä, ettei pyörätuolini ollutkaan mukana, vaan toisella puolen maapalloa. Lentoemännät ja stuertti olivat täysin eri mieltä, ja he alkoivatkin vaatia näiltä Miamin pään henkilöiltä, että heidän tulisi nyt hoitaa asiat niin että pyörätuolini saataisiin mahdollisimman pian luokseni. Eräs lentoemännistä kielsi, ettei minua saa viedä pois koneesta ennen kuin toimintasuunnitelma asian ratkaisemiseksi olisi tehty. Koneen kapteenit olivat yrittäneet selvittää asiaa myös. Loppupeleissä kuitenkaan lentokentän työntekijät eivät toimineet kuten ohjeistusten kuuluisi, ja olinkin hetken kuluttua tuloaulassa ilman tietoa miten eteenpäin. Istuin lentokentän rotiskopyörätuolissa, jota en voinut edes itse kelata, enkä tiennyt tulisimmeko pääsemään Karibialle lainkaan.

Ensimmäinen ilta Miamissa kului puhelimessa. Soittelin lentoyhtiölle, soittelin laivayhtiölle, soittelin joka paikkaan. Selvittelin asiaa, yritin saada tietoa, koitin tehdä suunnitelmia, puhuin kolmella eri kielellä, ja samassa tulkkasin asioita välillä äidilleni. Kun kävin illalla nukkumaan, en tiennyt voisinko astua seuraavana päivänä laivaan, vai nousisinko lentokoneeseen kohti Helsinkiä. Asioiden selvittely ilman nettiä ei ollut helpointa, eivätkä lentoyhtiön kaikki puhelinnumerot toimineet Yhdysvalloista soitettuna.

Alunperin ajatus oli, että pyörätuolini laitettaisiin seuraavan Miamin koneen mukana tulemaan luokseni. Tämä ei onnistunut. Laivayhtiön kanssa keskustellessani sovittiin, että pyörätuolini voitaisiin koittaa lennättää sunnuntain aikana Nassauhun Bahaman saarille, jonne laivamme oli tarkoitus saapua maanantaiaamuna. Soitin lentoyhtiöön ja kerroin tästä ideasta. Tämä idea päätettiin toteuttaa ja niinpä sunnuntain aikana pyörätuolini piti lentää Helsingistä New Yorkiin, New Yorkista Miamiin, ja Miamista Nassauhun, josta sen piti kulkea vielä lentokentältä satamaan luokseni. Niin siis piti. Ei pyörätuolini ikinä Nassauhun saapunut, sillä se oli myöhästynyt yhdeltä lennolta ja siitä eteenpäin kaikki vyöryi epäonnistumista kohti.

Tarkoitukseni oli mennä Bahamalla snorklaamaan, mutta mitä muistan tuosta paikasta? Muistan kipeytyvän kehoni, äitini yrittämässä työntää minua rotiskotuolissa, puhelinsoitot ja tekstiviestit lentoyhtiön eri työntekijöiden kanssa. Ei ollut ihan sitä vapautta,mitä Karibialta lähdin etsimään.

Kehoni tai mieleni eivät reagoineet tilanteeseen hyvin. Kipeydyin valtavasti siitä, että jouduin istumaan täysin epäsopivassa rotiskossa. Onnekseni minulla oli hyvä määrä lääkityksiäni mukana, sillä muutoin olisin ollut täysin pulassa. Koko kehoni reagoi niin paljon, etten kyennyt nauttimaan oikeastaan mistään. Huonossa rotiskossa istuessani jännittyivät kehoni lihakset, ja jokainen tömähdys sattui todella paljon. En voinut kulkea yhdessä maailman suurimmista risteilylaivoista itsenäisesti lainkaan, sillä kelaaminen oli mahdotonta. Jouduin viettämään paljon aikaa hytissä maaten, enkä meinannut yöllä päästä edes wc:hen kovissa kivuissani. Asioiden jatkuva selvittely eri osatekijöiden kanssa stressasi kovin, joten myös ahdistuneisuus alkoi hankaloitua. Näin kuukausi tuon reissun jälkeen tunnen yhä sen, kuinka maksan veroja tuolta ajalta.

Onneksi juuri ennen reissua äitini tuli kerran fysioterapiaan kanssani. Fysioterapeuttini näytti hänelle, kuinka kehoani voidaan käsitellä ja passiivisesti venytellä. Vietimmekin tunnin jos toisen matkan aikana laivan isolla kuntosalilla, niin että äitini koitti helpottaa kehoni olotilaa, ja minä purin hampaita yhteen kyyneleet silmissä kovissa kivuissa. Mutta onni se kuitenkin oli, että kykenin saamaan edes hieman apua.

Jokainen päivä vaihdoin sähköposteja, soittelin sinne sun tänne, kävin keskustelemassa laivan asiakaspalvelun kanssa, ja setvin asiaa yhden jos toisenkin kanssa niin että päivittäin tähän kului useampi tunti. Myöhemmin selvisi, että tielle oli osunut vaikka mitä ylimääräisiä ongelmia aina tullista lähettifirmoihin, jotka kieltäytyivät kuljettamasta apuvälinettä, ja yhtä sun toista. Lopulta saatiin uusi suunnitelma: pyörätuolini lennätettäisiin Miamista Dallasiin, ja Dallasista Cozumeliin Meksikon pienelle saarelle johon laivamme oli saapumassa keskiviikkoaamuna.

Kun tuo keskiviikko saapui, en enää tiennyt mitä odottaa. Varovaisen toiveikkaana olimme kuitenkin varanneet retken Cozumeliin, ja viisi minuuttia ennen tuon retken lähtöä kuului hyttimme ovella koputus. Eräs laivan työntekijä toi pyörätuolini hyttiimme ja hieman varovaisesti katsahti minuun, että onhan tuoli kunnossa. Häntä ihmetytti kovin se, ettei pyörätuolissani ollut selkänojaa, mutta huokaisi helpotuksesta kun näki sen olevan minulla. Tarkastin nopeasti olihan tuolini käyttökunnossa, laitoin selkänojan ja muut jutut paikoilleen, ja lähdimme maihin Cozumeliin. Vihdoinkin minulla oli oma pyörätuolini!

Viisi päivää tuossa koko rulijanssissa kesti, viisi päivää liikaa. Joku voisi ajatella kyseessä olevan pikku juttu, ei se niin ole. Terveyteni kärsi,mielialani kärsi, matkani kärsi. Mielipaha kuullostaa aivan liian pieneltä asialta kuvaamaan sitä, kuinka odotettu matka muuttuikin joksikin aivan kauheaksi. Kyllä, loppumatkan minulla oli oma pyörätuolini ja moni asia helpottui, mutta monessa suhteessa asialla oli pitkäkestoisia negatiivisia vaikutuksia.

Apuvälineeni ei ole vain matkatavara muiden joukossa, se on osa minua. Rotiskotuoli ei ole lainkaan sama asia, kuin yksilöllisesti minulle suunniteltu pyörätuoli.

Lähtiessämme takaisin Suomeen päin, pahoittelivat kaikki työntekijät tapahtumia ja tekivät kaikkensa, jotta paluumme sujuisi oikein hyvin. Kun minut oltiin viety lentokoneeseen, tuli työntekijä vielä hetken kuluttua takaisin luokseni näyttämään videon, jossa näkyy kuinka pyörätuolini tosiaan tällä kertaa lastattiin koneeseen. Saapuessamme takaisin Helsinki-Vantaalle tulivat lentoyhtiön edustajat meitä vastaan, ja keskustelimme heidän kanssaan mitä kaikkea oli tapahtunut, ja kuinka vastaavat asiat voitaisiin jatkossa ehkäistä. He olivat erittäin pahoillaan, noloina, mutta ystävällisinä. Heistä näki, että asia on heille tärkeä ja että jatkossa erityisryhmiin panostettaisiin vieläkin enemmän.

Pyörätuolini otti hieman enemmän osumaa mitä alkuun ajateltiin, mutta valmistaja sai sen onneksi takaisin ennalleen. Lentoyhtiön kanssa sovimme sulassa sovussa korvauksista, eikä mitään jäänyt hampaankoloon, vaikka tämä reissu nyt menikin erehdyksen takia näin. Matkalla ollessani olin erittäin tuohtunut koko tilanteesta, mutta vaikka asia olikin vakava, osaan nyt ottaa jotkut jutut surkuhupaisasti.

Ja koska halusin ehkäistä, että pyörätuolini rakas Batmobileni katoaisi rinnaltani enää koskaan…

Tatuoija Miamissa piti huolen siitä, että pyörätuolini olisi aina minun kanssani!

Kommentit (4)
  1. Todella inhottava kokemus varmasti kaiken kaikkiaan. Eniten lukijana harmittaa kuinka paljon tämä suoraan kipuineen ja stressitiloineen vaikutti varmasti odotettuun reissuun. Ilokseni kuitenkin lentoyhtiö on sentään myötäelänyt ja ollut pahoillaan tapahtuneesta, ja olet saanut tapahtuneesta korvauksen.

    Hyvää kevään alkua 🙂

    1. Kiitos ihanasta viestistäsi.
      Sehän tässä eniten juurikin harmitti, että loma meni pitkältikin pilalle.

      Lentoyhtiö oli vilpittömästi pahoillaan tapahtuneesta, ja he ymmärsivät myös mielipahan kaikkien konkreettisten ongelmien lisäksi.

  2. Kylläpä oli hurja tarina. Kaikki on näköjään mahdollista..

    1. Kaikki on tosiaan mahdollista. Kieltämättä seuraavalla reissulla varmasti stressaan vielä enemmän siitä, että otetaanhan pyörätuolini koneeseen mukaan, ja että selviäähän se ehjänä perille.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *