Mitä silmät eivät kohtaa, sitä suun lausua tarvitse ei.
Tunnen katseiden porautuvan kehooni, kuiskauksen supinan kantauvan korviini. Katseeni kääntyy alaspäin ja pälyilen puhelintani, hymyillen vilkuilen sivuilleni. Tuomioita lentelee sieltä täältä, enkä minä voi sormiani napsauttamalla heille tilanteita selventää. Minä häpeän ja anteeksipyytelevän oloisena toivon tilanteen olevan pian ohi.
Sitä sattuu usein, liian usein. Vaikka olenkin jo tottunut ihmisten jatkuvaan tuijotteluun, on joitain katseita, jotka silti satuttavat. Kaikkea ei silmin näe, on paljon syitä ja perusteluita asioille, jotka eivät päällisin puolin paista. Kun joutuu tuijottelun uhriksi aina asunnostaan poistuessaan, sitä osaa jo erottaa ne hyvät ja pahat. On ihmisiä, jotka haluavat oppia uutta ja siksi pitkään katsovat. On ihmisiä, jotka haluavat jotain positiivista ilmaista. On myös ihmisiä, jotka pitkin nenänvarttaan suurin silmin tuijottavat ja nöyryyttäviä tuhinoita hampaidensa välistä puhkuvat.
Saatoin kuulla tänään sen naisen ajatukset, sen joka kauppajonossa äitini takana seisoi. Hän minua tuijotti. Hän eleillään viestitti, kuinka nyt nopeammin toimia tulisi. Hän syvään huokaili ja minuun katsottuaan ostoksiamme vilkaisi, sitten vielä uudelleen saman katseen minuun ja ostoksiin osoitti. Typerä minä, kun en ostoksiamme kauppakasseihin pakannut.
Mutta minä en voinut, en voinut äitiäni auttaa, vaikka normit niin sanoisivatkin ja itsekin haluaisin. Käteni eivät vain yksinkertaisesti yllä pyörätuolista käsin ostoksia hihnalta pakkaamaan. Käteni puutuvat ja tunnottomiksi kivun kasvaessa muuttuvat, kun yläasentoon käsiäni nostaa koitan. Usko minua, on vaatinut kovan opettelun itseltäni, että edes kehtaan siinä vieressä odottaa. Auttamatta. Minua hävettää, sillä tahtoisin auttaa, mielummin satutan itseäni jos vain toista auttaa voin. Ne katseet, ne nöyryyttävät minua.
Tiedostan toki itsekin tätä julkaisua kirjoittaessani, että samalla tavalla minä tuomitsen toisen henkilön katseet, kuin mitä itse ajattelen hänen tehneen. En kuitenkaan kirjoittaisi tällaisesta aiheesta ilman kokemuksia. Kumpa tuollaiset tilanteet jäisivätkin vain katseisiin, on ollut monia hetkiä jolloin ihmiset suunsa avanneet ovat ja tuijotuksensa sanoittaneen. Ne sanat ovat nöyryyttäneet, samalla tavoin kuin ne katseet.
Pari viikkoa sitten autoreissulla pysähdyimme eräälle liikekompleksille, invalätkä kojelaudalla pysäköimme invapaikalle. Heti kun avasin matkustajanoven, tunsin jonkun tuijottavan. Sekunnin kuluttua kuulin jo äänen. Äänen, joka loukkaavia sanoja ilmaan huusi. Halveksivia lauseita toisensa perään, yhä lujempaa ja lujempaa. Oli kuulemma typerää, kuinka jonkun vuoksi piti pysäköidä invapaikalle. Mutta mikä tämän henkilön mielestä olikaan inhottavinta? Olin vammainen nuori nainen, se oli minun rikkeeni. Kaatosateessa tuo vanhempi mies minua tuijotti, kaikenlaista potaskaa huutaen. Hän ei tiennyt minusta mitään, hän oli tuominnut minut häpeään jo ennen kuin oli nähnyt minusta hiussuortuvaakaan. Mikäli sade ei olisi minua täysin kastellut, olisin kelannut hänen luokseen ja muutaman kysymyksen hänelle esittänyt. Mutta minä teeskentelin, teeskentelin etten sanaakaan kuullut olisi.
Niitä tilanteita on niin paljon, etten kaikkia listata jaksaisi. On myös paljon tilanteita, monia tuijotuksia, jotka ovat minulle jo niin tuttuja, etten niihin edes huomiota kiinnitä. Mutta minä en ole ainoa, johon nuo tilanteet vaikuttavat. Usein rinnallani kulkeva henkilökohtainen avustaja, sisko, tai ystävä saattaa huomauttaa niistä katseista, jotka kehoni läpi porautuneet ovat. Ei ole kerta tai toinenkaan, jolloin joku mukanani ollut ulkopuolisille kivahtanut on.
Kysyä saa, vaikka aina ei tarvitsekaan vastata. Minäkin olen vain ihminen, ihminen joka on kirjoittanut tätä aihetta sivuavia tekstejä aiemminkin ja todennäköisesti kirjoittaa myös jatkossakin.
”Hänelle ihan maksetaan tästä.”