Näkymätön vamma.

Ollakseen näkymättömissä, ei tarkoita sitä etteikö voisi olla olemassa. Monin eri merkityksin. 

image_49.jpeg

 

Viime viikolla olin taas tilanteessa, jossa yleinen käsitys tuntui olevan: vammainen = henkilö istuu pyörätuolissa. Mutta vammaisuus voi olla moninaista, niin kuin useimmat eri osatekijät jotka tekevät meistä henkilöitä. 

 

Useat eri sairauteni antavat minulle käytettäväkseni sanahirviön vaikeasti vammainen. Ei, en istu pyörätuolissa, ei kehityksessäni ei ole ollut vikaa, ei en ehkä sovi muihinkaan stereotypioihin. Toimintakykyni on kuitenkin selvästi rajoittunut, ja tarvitsen paljon erilaisia apuja. Omassa tapauksessani kipu ei ole vain kipua, se ei ole vain epämiellyttävää tunnetta, se on jotain suurempaa.

 

image_50.jpeg

 

Vaikeasti vammaisuus ja sairastaminen on elämääni. Mutta maailmani koostuu useammasta eri osatekijästä. On niitä asioita joita haluan näyttää ulkopuolisille. On niitä asioita joita en halua näyttää edes itselleni. On asioita joita minusta näkee kauas, ja joista tuntemattomatkin kysyvät. On asioita joista en taas ole itsekään ollut tietoinen, ennen kuin joku muu on asiasta maininnut. 

 

image_51.jpeg

 

Pinnan alla voi piileä paljon, ja on jokaisen itse päätettävissä paljonko siitä kertoo muille. 

 

Olenko minä vammainen henkilö, vai henkilö jolla on vamma? Minä olen a.

Kommentit (2)
  1. Tervetuloa 🙂

    Henkisestä kivusta aion kirjoittaa myös, sillä psyykkisiä diagnooseja löytyy myös useampia. Niissäkin on kyllä hankaloittanut juuri se, ettei näy päälle päin. 

    On kuitenkin henkilöitä, vaikka kuinka yrittäisi tsempata ja koventaa suojakilpeä, niin he näkevät läpi. He näkevät sen huolitellun ulkonäön, reippauden ja hymyn taakse. Välillä se on helpottavaa ja vapauttaa, välillä taas se suututtaa ja ärsyttää kovin. 

    On joitain psyykkisiä kipuja, jotka aiheuttavat pahaa oloa myös kehoon. Mutta onneksi on monenlaisia apukeinoja.

    Välillä sitä tuntuu, että olisi helpompaa kun kävelisi joissain tilaisuuksissa tai paikoissa suuren kyltin kanssa, missä lukisi mitä kaikkea sitä mukanaan kantaa, että ihmiset osaisivat ymmärtää tilannetta paremmin. Mutta helpompi on hymyillä kauniisti, ja sanoa ”ei se mitään”, vaikka joku sanoisi tai tekisi jotain mikä satuttaisi.

  2. Aloin seuraaman blogiasi, sillä pystyn samaistumaan joihinkin tilanteisiisi. Itselläni ei luojankiitos ole fyysistä kipua, mutta henkistä senkin enemmän. Masennus sekä paniikki kohtaukset ovat osa minun elämääni. Eikä sitä kukaan arvaisi ulkoisesta habituksestani. Vuosikausia ainoastaan se, että olin huolella meikattu ja laitettu esti minua itkemästä julkisilla paikoilla. Olen nuori nainen, joka on paperilla menestynyt. Minulla on ystäviä ja perhettä. Monille on siksi käsittämätöntä, että toisinaan minulla on hädintuskin energiaa nousta sängystä ja sekin energia tulee velvollisuudesta koiraa kohtaan. 

    Toisinaan toivoisin, että minulla olisi jokin selkeä fyysinen merkki siitä, että olen sairas. Silloin minun ei aina tarvitsisi selitellä ja toisinaan jopa keksiä tekosyitä, miksen tänään kyennyt juuri katon tuijottelua enempää tekemään. Toisinaan taas olen onnellinen, ettei kukaan näe sitä taistelutannerta joka minun mielessäni on menossa. 

    Kiitos kun puhut näistä aiheista. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *