Olento nimeltä ahdistus.
Se istuu rintakehän päällä, kasvonsa kasvojasi kohti. Siinä se istuu, välillä painavampana, välillä hieman kevyempänä. Hämärän peittoa se ympärillesi kutoo, kerros kerrokselta tiukemmaksi. Kätensä se toisinaan kurkkusi ympärille asettaa, sormiaan puristaen, hengitysilmaasi tukkien. Siinä se on ja istuksii, ja listoja elämästäsi kirjoittaa, listoja jotka sielusii metallilaatikoihin kategorioiden järjestää, ja sitten betonilla peittää. Kasvoillesi osaa se hymyn luoda, mutta samalla ajatuksiasi sumuttaa. Se istuu rintakehän päällä, ja kaulassaan nimikylttiä kantaa, kylttiä johon Ahdistus nimensä kirjoittaa.
Ahdistuneisuus, salakavalan petollinen ystävä. Se ei vain hetkittäin rintakehäni päälle hyppää, ei se istuu siinä niin syvään, että kehoon kuoppa jättää jälkiään. Keinoa jos monenlaista se löytää, ja yrittää ajatuksia sekä toimintamalleja muuttaa. Niin, että kaikkia niitä ei itse edes huomaakaan.
Se kuiskii korvaasi, kuinka mikään ei riitä. Se kuiskii korvaasi, kuinka et osaa. Se kuiskii korvaasi, kuinka vaikeuksia lisää vaan keräät. Se kuiskii korvaasi, kuinka sielusi metallilaatikot rummuttavat. Se kuiskii korvaasi, kuinka kovempaa ja lujempaa tulee mennä. Se kuiskii korvaasi, kuinka järjestystä olla pitää. Mikäli korvasi kuiskinnalta yrität peittää, huutaa se pimeää sumua ympärillesi, sumua joka maalaa eteesi sanat:
”Sä et pysty tähän”
Ei niiltä sanoilta pääse karkuun, ne ympäröivät tiukemmin, ja uhkaavammin lähestyen. Jos sumu peittyy ympärille liian tiiviinä, liian lujaa sanoja huutaen, saapuu paikalle paniikki. Paniikki jolloin samalla hetkellä mikään ei tunnu miltään, mutta kaikki tuntuu liialta, liian paljolta tähän hetkeen.
Istunut on se siinä jo pitkään. Liian pitkään. Yhdellä lakaisulla ei ahdistuneisuutta syrjään lakaista, se piiloutuisi vain, ja tulisi likaisempana takaisin. Kovalla työllä. Harjoituksilla. Siedättymisellä. Armolla. Tuella. Uskolla. Uskalluksella. Niillä kaikilla on merkityksensä, jotta se pois rintakehältä hyppäisi, ja usvaan itse häipyisi, ennen kuin sinut sinne kadottaa.
Minä puhun. Minä olen puhunut jo aiemmin, puhun jatkossakin. Ahdistuneisuuteeni kuuluu monta eri osatekijää, ja eri ahdistuneisuustyyppejä on hämärän piirin tanssissa mukana useita. Tanssissa, joka on jatkunut pitkään. Tanssissa, jonka piiri yhä lujempaa ja lujempaa pyörii.
Silti, minä jalkani maassa pidän. Jalkani kevyempää tulevaisuutta kohti suunnaten, vaikka edessä vielä kivikkoinen hämärän polku. Polku, jota ei tarvitse kulkea yksin, sille saa opastajia tietä valaisemaan.