Kiitollisuuden lauluako vain?

”Annatko tuon kahvikupin?”

”Sano nätimmin, pyydä kohteliaammin.”

”En.”

”Sitten en auta sinua, täytyy muistaa käytöstavat.”

”Joudun jokaiseen yksinkertaiseen asiaan pyytämään toisten henkilöiden apua, koko ajan nöyristellen ja kiitollisuutta osoittaen. Tajuatko yhtään kuinka nöyryyttävää se on, joten enkö edes kotona voisi saada kahvikuppia käteeni, ilman suuria muodollisuuksia!?”

”Anteeksi, en ole tajunnut lainkaan…”

 

Suurin piirtein tällainen keskustelu oli kerran eräässä laatu tv-ohjelmassa, kun puheena oli vammautuminen. Tuon laadukkaan tv-ohjelman nimi oli Täydelliset Naiset. Muistan tuon kohtauksen aina, ja kuinka se avasi silmiäni. Kohteliaisuutta ja käytöstapoja rakastava Bree ei voinut sietää, kun vammautunut miehensä Orson oli joutunut pyörätuoliin, eikä sanonut joka kohdassa ”please”. Muistaakseni Bree ei sitten tehnyt useampiakaan asioita, tai hankaloitti Orsonin toimintakykyä, koska mies ei sanonut joka asiaa pyytäessään ”please”. Tuo pätkä syöpyi mieleeni silloin joskus, kun sen näin, mutta se tiivistää hyvin asiaa. 

Kun yksilöltä viedään itsenäisyyttä pois, ja joutuu tukeutumaan toisten apuun, on todella turhauttavaa kun pieniäkään yksinkertaisia asioita ei voi tehdä ilman toisen apua. Jos henkilö, jolla ei avuntarvetta ole, joutuisi joka kerta sanomaan ääneen vaikka vain sanan ”ankka”, kun tekisi jotain tavalliseen elämään kuuluvaa yksinkertaista toimintoa, olisi ankkoja kohta yksi lampi täpötäynnä. Rasittaisiko tämä? Ärsyttäisikö se? Mitä jos haluaisi vähentää ankkojen määrää lammessa, mutta joku ulkopuolinen haluaisikin niitä vain yhä enemmän ja enemmän, vain siksi että lammessa kuuluu olevan ankkoja?

Kyllähän se varmastikin jokaista alkaisi rasittaa, mutta suodaanko siihen mahdollisuutta? Siihen, että ei tarvitsisi olla niin ylenpalttisen kiitollinen. Kiitollinen elämän yksinkertaisista asioista, joihin jokaisella kuuluisi olla oikeus.

image.jpeg

Olen henkilökohtaisesti törmännyt usein tilanteisiin, jossa tilanteitani on ihannoitu. Ihmiset ovat sanoneet minulle, kuinka hienoa on että voin käyttää vammaispalveluita, ja kuinka kiitollinen minun kuuluisi niistä olla. Toki olenkin niistä kiitollinen, mutta tarkoittaako se, että minun kuuluisi vain kiitollisuuden laulua hoilata? Joillain tuntuu olevan myös hieman asenne, kuinka ei saisi purnata näistä palveluista, usein otetaan se surullisen kuuluisa Afrikka esimerkiksi. Kyllähän minun täytyisi olla kiitollinen, koska jos asuisin vaikka Afrikan jossain valtiossa, ei minulla olisi samanlaisia oikeuksia. 

Mutta en voi aina olla kaikesta kiitollinen, enkä tyytyväinen, eikä minun tarvitsekaan. Siinä missä julkista liikennettä käyttävä saa purnata bussiaikatauluja, saan minä purnata vammaispalvelulain mukaisten taksikyytien tilausaikarajoituksia. Sillä ne ovat meidän maailmamme, meidän todellisuudemme. Ei julkista liikennettä käyttämään kykenevä ole velvoitettu vain hymyilemään kiitollisena joukkoliikenteelle, kuten en minä ole velvoitettu vain hymyilemään kiitollisena vammaispalvelulain mukaiselle kyytipalvelulle. 

Pienestä pitäen olen oppinut kiittämään. Sanomaan kiitos. Kuitenkin yksi isoimmista asioista mikä minua hieman ärsyttää pyörätuolin käyttöön siirtyessä on se, että muut ihmiset näkevät helposti pääni päällä suuremman kiitollisuuden sädekehän. Mutta minä en halua aina vain kiittää, minä en halua aina ja ikuisesti kokea olevani suuressa kiitollisuudenvelassa aivan yksinkertaisimmista asioista. Minulla on jo nyt oikeus antaa palautetta, antaa rakentavia kehitysideoita, sekä huomauttaa epäkohdista. Niin minä aion tehdä myös tulevaisuudessakin, vaikka kävelevien jalkojeni tilalla olisivatkin pyörät.

image.jpeg

Aiheeseen liittyen voi käydä katsomassa, kuinka Jyväskylässä mukava illanvietto loppui kyyneliin. Kyseisellä videolla nostettiin myös hyvin esille se, kuinka aina oletetaan olevan kiitollinen, vain koska sattuu olemaan vammautunut.

https://www.facebook.com/monica.tuikka/posts/10156957791315105

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä

Sitten kun…

Sitten kun olen vanhempi elän elämääni, kuten itse tahtoisin.

Sitten kun olen valmis, muutan vahingoittavia toimintamallejani.

Sitten kun minulla on aikaa, lepään kunnolla.

Sitten kun olen päässyt (takaisin) työelämään, voin oikeasti rentoutua.

Sitten kun olen valmistunut, voin hengittää.

Sitten kun…

Sitten…

image.jpeg

Kaksi sanaa. Sitten. Kun. Yhdessä ne ovat samalla unelmia ja toivoa tuovia pieniä kokonaisuuksia, mutta samalla ne ovat myös kovin haikeita ja hieman epätoivoisiakin. Sitten kun… Pitääkö kaikki aina siirtää tulevaisuuteen? Sinne jonnekin kaukaisuuteen? Tuleeko aina tapahtuvan ensin jotain, ennen kun voi tapahtua jotain muuta?

 

Olin tänään koulutuksessa, jossa erittäin merkityksellistä työtä tekevä henkilö sanoi, että hän opastaa aina muita luopuvan siitä ”sitten kun” ajatusmaailmasta. On asioita joita voi tehdä heti. Nyt. Tässä ja nyt samantien. Kaikkea ei kannata siirtää. Kaikkea ei kannata odottaa. Mitä jos ikinä ei pääsekään sinne ”sitten kun” aikaan? Mitä jos mahdollisuus viedään pois? Mitä jos tulevaisuus ei tuokaan enää ”sitten kun” hetkeä? 

image.jpeg

Niin, on toki helppoa sanoa, että jotain kannattaisi tehdä jo nyt. Olen aiemminkin kertonut, että en oikeastaan usko jossitteluun. Mutta mitä jos ei jossitelisikaan, vaan oikeasti tekisi? Nyt. Heti. Eikä vasta sitten kun joskus jotain muuta on ensin tapahtunut. Ei aina tarvitse edes mitään tapahtua, jotta voisi jotain tehdä. 

 

Sitten kun on maailma, joka antaa aina odotuttaa. On toki hyvä, että on jotain mitä odottaa, mitä suunnitella, mitä toivoa. Mutta ei kaikkea tarvitse sinne lykätä. Hetkessä eläminen on taito, taito joka itseltäni vielä puuttuu. Vaikka sitä taitoa ei vielä olekaan, enkä taas tahdo menneisyyteen jossitellen katsoa, voisin ehkä edes joitain asioita koittaa siirtää ”sitten kun” käsitteestä nykyhetkeen.

Siispä sanon näin myös sinulle: Tee jotain myös nyt, älä vasta sitten kun…

image.jpeg

 

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä