Vanha viikko uuden tilalle.
Välillä tuntuu, että aika menee yhä nopeampaa ja nopeampaa. Yhtäkkiä sitä havahtuu, että ollaankin jo pari viikkoa pidemmällä, kuin mitä hetki sitten juuri ajatteli. Mutta sitten toisaalta taas välillä sitä huomaa ajan jumiutuvan. Se junnaa paikallaan vaan, eikä suostu pakottamallakaan siirtymään.
Jatkuva odottaminen saa ajan muuttamaan muotoaan. Kun koko ajan pitää valmistautua ja varautua moneen asiaan tulevaisuudessa, sekä myös epävarmuudessa, voi unohtaa mitä kaikkea juuri nyt onkaan tapahtumassa. Jos odottaa vain joulukuuta, ovatko kevät, kesä ja syksy merkityksettömiä?
Ilman kalenteria olisin hukassa. Täysin. Ei olisi mitään tietoa mihin mennä, monenko aikaan, mitä tekemään, ketä tapaamaan? Merkinnät kalenterin sivuilla kertovat paitsi mitä juuri silloin pitäisi tehdä, myös paljon mitä jo seuraavissa hetkissä tulisi olla tehtyinä. Soita sinne, soita tänne, selvitä asioita, pyöritä kalenteria, kokoa aikataulujen palapelejä, merkitse värikoodeja. Samalla hetkellä siinä ja siellä, samaan aikaan jo aivan muualla. Onko sitä siis oikeastaan missään yhdellä kertaa?
Kalenteri kääntää sivujaan, ja samalla luonto siirtyy hitaasti vuodenajasta toiseen. Molemmissa niissä voi esiintyä takapakkeja, välillä taas nopeatempoisia harppauksia ja kirimisiä. Mutta onko kumpikaan niistä oikeastaan hetkeäkään siinä, yhdellä paikkaa? Oletettavasti ei, sillä jatkuvasti tulee muutoksia ja yllätyksiä. On niitä asioita, joita on vain pakko hoitaa eteenpäin oli mikä oli. On niitä asioita, jotka omalla painoarvollaan jossain vaiheessa eteen tupsahtavat, niin että on aika niihin keskittyä.
Aika. Hetki. Kalenteri. Koko ajan eteenpäin, vaikka aina ei aikataulussa pysyisikään.
