Kun riisipuuro pelottaa.

 

Puuroriisiä. Maitoa. Sokeria. Kanelia. Erikseen ne voivat olla täysin viattomia, mutta yhdessä niistä syntyy jotain, mitä olen viimeksi syönyt kymmenen vuotta sitten. Riisipuuroa. 

image.jpeg

 

Perinteinen suomalainen riisipuuro saa itsessäni aikaan useita tunteita: hermostuneisuutta, ahdistusta, kauhua, ja pelkoa. Mikäli näen toisen henkilön lusikoivan suuhunsa tuota valkoista herkkuruokaa, herää itsessäni inho, ja vilunväreet menevät pitkin kehoani. Mikäli tuo henkilö on minulle rakas ja tärkeä, nousee suojeluvaistoni heti korkeammalle. Saatan jähmettyä paikoilleni, enkä kykene peloltani kunnolla toimimaan. Jos ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka riisipuuroa lusikoivat, tunnen kuinka kaikki aistini herkistyvät ja kehoni jännittyy. 

Riisipuuro. Siis ruoka, joka on jokaiselle suomalaiselle täysin tuttu, ja monelle vielä oikein erityinen herkku. Kyllä minäkin siitä itse lapsena pidin, mutta se nautinto vietiin minulta pois, niin että perinteisen riisipuuron syöminen on mahdotonta. Mikä siinä sitten on, että tuo ruoka herättää minussa niin voimakkaita tunteita? Trauma. 

 

10 vuotta sitten koin pidemmän ajanjakson, josta minulle kehittyi huomaamattani traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Yksi niistä asioista, jonka yhdistän tuohon ajanjaksoon on riisipuuro, sillä minun tuli valmistaa sitä silloin todella usein. On myös muita triggereitä, jotka laukaisevat voimakkaasti oireita, muita ruokia ja asioita. Tuo kymmenen vuotta sitten ollut ajanjakso, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan liian raskas ja kuluttava, vaikuttaa minuun yhä edelleen joka päivä. Se on jättänyt monet jäljet sieluuni, aiheuttanut muutoksia ajatus- ja toimintamalleihin, vahingoittanut minua. Koska tuo koko ajanjakso, trauma, on erittäin hankala asia minulle, niin ovat myös ne kaikki asiat mitkä siitä muistuttavat. Traumani on piilotettuna teräslaatikoihin, jotka on haudattu syvälle sisälleni. Pimeään kallioon, paikkaan jonne ei pääse kukaan, edes minä itse. Kun sitten törmään asioihin, jotka minua traumasta muistuttavat, on kuin salama välähtäisi tuonne pimeään kallioon, ja toisi hetkellisesti aivan liian kirkasta valoa. Sillä hetkellä sydämeni alkaa lyödä lujempaa, hengitykseni tiivistyy, unohdan kaiken ympärilläni olevan, en saa katsekontaktia mihinkään. On toimintamalleja, joita olen joutunut harjoittelemaan noita hetkiä varten. Toimintamalleja, joilla saan pidettyä itseni siinä hetkessä, ilman että kauhu ottaa vallan. Mutta silti, joka kerta se on yhtä pelottavaa. 

 

Riisipuuro tuo usealle hymyn kasvoille, minulta se pyyhkii ilmeet kasvoiltani, ja vie takaisin ajanjaksoon, jonka haluan unohtaa. On kuitenkin vaihtoehtoja. Loppuvuonna löysin kookos-riisipuuron. Tuo on sen verran erilaisempi tavalliseen suomalaiseen riisipuuroon verrattuna, että voin sitä valmistaa ja syödä. Itseasiassa olenkin iloinen, kuinka mukavan nautinnon olen siitä saanut. Joten vaikka ulkonäkö saattaa hämätä, näissä valokuvissa ei esiinny riisipuuro, vaan puuro jota itse mieluiten kutsun ihan vain nimellä kookospuuro.

image.jpeg

Traumaperäinen stressihäiriö on usein väärin ymmärretty, kyseessä on todella moninainen ongelma. Vaikka siitä kertominen tekeekin kipeää, aion myös jatkossakin ainakin joitain kohtia julki kirjoittaa. 

Hyvinvointi Mieli Terveys Syvällistä

Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata.

Mietin pitkään miten lähestyisin tätä aihetta. Kirjoittaisinko enemmän kannanotolta ja mielipidekirjoitukselta vaikuttavan jutun, vai lähestyisinkö asiaa (tällä kertaa) pelkästään vain sarkasmin ja huumorin kautta? En oikeastaan vieläkään tiedä, vaikka tätä kirjoitusta jo naputtelen. Joten tervetuloa lukemaan kiemuraista tietä kulkevaa kirjoitusta uteliaisuudesta.

Uteliaisuus on jokaisessa henkilössä syntymässä istutettu. Mikäli ei olisi, ei lapsillakaan kyselyikää kehittyisi. Mutta kun tullaan jo hieman vanhemmiksi, sellaiseen ikään kun jo ainakin jonkinasteinen sensitiivisyys pitäisi olla opittuina, tulisi uteliaisuuttakin osata jotenkin säädellä. 

 

Normaalina päivänä kotini ulkopuolelle poistuessani saattaa kehossani olla usein: painepaita, molemmissa käsissä painekäsineet, molemmissa käsissä rannetuet, oikeassa kädessä olkatuki, oikeassa jalassa nilkkatuki, vasemmassa kädessäni kyynärsauva. Mukana laukussa pahimpia hetkiä varten kantoside oikealle kädelle. Suurimman osan ajasta ne eivät minua haittaa, vaikka toki välillä on suht itsetietoinen tunne. Ihmiset katsovat. Ihmiset tuijottavat. Ihmiset ihmettelevät. 

image.jpeg

 

Ootko ollut jossain onnettomuudessa, vai miten olet vammautunut?

Parin lauseen vastaus ei riitä, ei ikinä… Vaikka kuinka yrittää suurpiirteittäin jotain hieman kiemurrellen vastata, seuraa vastausta välittömästi jatkokysymys. Ja sitten seuraava. Ja taas seuraava. Mikäli joudun selittämään asioita laajemmin, saan ihmetteleviä sekä kummaksuvia katseita ja kommentteja, ja sitten lopuksi päälleni sataa sääliä.

 

”Mutta siis mikä sairaus, mikä se on?”

Kuinka kauan sinulla on aikaa kuunnella, ja kuinka paljon olet valmis oppimaan?

 

Miten käytät vammaispalveluita, tai millä perustein, kun et vaikuta mitenkään vammaiselta?”

Niillä perustein, jotka nojaavat vammaispalvelulakiin. Vammaispalveluita hakiessani olen käynyt läpi selvitykset, hakemukset, ja kartoitukset, ja päätöksistäni on vastannut useammasta henkilöstä koostunut työryhmä. Olen joutunut käymään muiden henkilöiden kanssa läpi kaikki normaalin elämäni vaikeudet, hankkimaan niihin vaikuttavista asioista lausuntoja sieltä sun täältä, ja vielä perustelemaan ne kaikki. Joudun tasaisin väliajoin käymään läpi nuo kaikki, silloin kun palvelusuunnitelmani päivitetään, joten tervetuloa vaikka ensi kerralla paikanpäälle seuraamaan koko prosessia mikäli epäilet tarvettani.

 

Aah sulla on mennyt solisluu sijoiltaan.”

Maailmassa on paljon enemmän lääkäreitä, kuin voisikaan ajatella. Ainakin mitä on uskominen niitä lukemattomia henkilöitä, jotka pystyvät sinua vilaisemalla lukemaan röntgenkatseellaan, mikä sinua vaivaa. Varsinkin asiakaspalvelutyöntekijät ovat tässä huippuja! Lukemattomat kerrat kahvilatyöntekijät, kassat yms. Ovat osanneet diagnosoida minut, ilman että olen sanonut muuta kuin: ”Yksi latte kiitos”. Mikäli joku heittäisi ilmoille oikeat diagnoosit, tarjoaisin tuolle henkilölle kakkukahvit.

 

”Ai sullakin on rannetuki, mullakin on ollut jännetupintulehdus.”

Olettamus… Koska sinulla on ollut joskus johonkin syyhyn rannetuki käytössä, tarkoittaa se sitä että minullakin on sama syy taustalla. Kyllä. Olisipa asia niin yksinkertainen.

 

Onpa sulla paljon noita ortooseja, miks?

Koska niitä on niin kiva pitää. Varsinkin silloin, kun ne kesähelteillä hiostavat. Syksyllä kun et meinaa saada takkia kunnolla päälle, ku  tuet kinnaavat. Neuleita käyttäessä, kun tarrakiinnikkeet repivät lempivaatteesi piloille. Tai sitten vain siksi, että niille on syynsä. Jotta voisin tehdä asioita enemmän. Jotta en kipeytyisi niin paljoa rasituksesta. Jotta virheasentoja voitaisiin ehkäistä. Siksi, että ammattihenkilöstö on katsonut ne minulle tarpeellisiksi.

 

Minäkin voisin alkaa käyttää tuommoista olkatukea!

Mitä jos alkuun keskustelisit hoitohenkilökuntasi kanssa. Ortoosien ja kaikkien tukien käyttö ei ole todellakaan niin yksinkertaista, kuin mitä voisi olettaa. Siksipä itsekin käytän vain sellaisia apuvälineitä, mitkä toimintaterapeuttini yms ovat katsoneet tarpeellisiksi.

image.jpeg

 

Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata. Rasittavinta on silloin, kun ei todellakaan jaksaisi keskustella asioista lainkaan, mutta toinen osapuoli ei vaan ymmärrä vinkkejä lopettaa. Turhautumisen ollessa nousussa tekisi välillä mieli teettää joitain flaijereita, joissa olisi mielikuvistusta täynnä olevia fiktiivisiä tilanteita. Niitä voisi sitten uteliaille jaella. Kyllä, käteni eivät toimi kunnolla, koska Sveitsin alpeilla kävin kunnon painia kilipukin kanssa… Kävelen kyynärsauvan kanssa, jotta voisin hutkia tarpeen tullen näkymättömiä menninkäisiä tieltäni, niitä menninkäisiä jotka päälleni taikapölyä heittivät ja minut sairastuttivat…

Tässähän voisi olla jopa markkinarako.

 

 

Uteliaisuus on hieman kaksipiippuinen juttu. Sen avulla voi oppia paljon. Mutta uteliaisuus voi myös lyödä tummien kysymerkkien värittämät laput silmille, joiden läpi ei näe oikeastaan mitään. Toisen kunnioitus on kuitenkin asia, joka olisi aina mukava muistaa. Aina. Jos toinen henkilö ei halua kysymyksiin vastata, ei hänen sitä tarvitse tehdä. Jos toinen ei tahdo olla tuijotettavana, voi katseen kääntää muualle.

image.jpeg

 

 

 

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä