Kun riisipuuro pelottaa.
Puuroriisiä. Maitoa. Sokeria. Kanelia. Erikseen ne voivat olla täysin viattomia, mutta yhdessä niistä syntyy jotain, mitä olen viimeksi syönyt kymmenen vuotta sitten. Riisipuuroa.
Perinteinen suomalainen riisipuuro saa itsessäni aikaan useita tunteita: hermostuneisuutta, ahdistusta, kauhua, ja pelkoa. Mikäli näen toisen henkilön lusikoivan suuhunsa tuota valkoista herkkuruokaa, herää itsessäni inho, ja vilunväreet menevät pitkin kehoani. Mikäli tuo henkilö on minulle rakas ja tärkeä, nousee suojeluvaistoni heti korkeammalle. Saatan jähmettyä paikoilleni, enkä kykene peloltani kunnolla toimimaan. Jos ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka riisipuuroa lusikoivat, tunnen kuinka kaikki aistini herkistyvät ja kehoni jännittyy.
Riisipuuro. Siis ruoka, joka on jokaiselle suomalaiselle täysin tuttu, ja monelle vielä oikein erityinen herkku. Kyllä minäkin siitä itse lapsena pidin, mutta se nautinto vietiin minulta pois, niin että perinteisen riisipuuron syöminen on mahdotonta. Mikä siinä sitten on, että tuo ruoka herättää minussa niin voimakkaita tunteita? Trauma.
10 vuotta sitten koin pidemmän ajanjakson, josta minulle kehittyi huomaamattani traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Yksi niistä asioista, jonka yhdistän tuohon ajanjaksoon on riisipuuro, sillä minun tuli valmistaa sitä silloin todella usein. On myös muita triggereitä, jotka laukaisevat voimakkaasti oireita, muita ruokia ja asioita. Tuo kymmenen vuotta sitten ollut ajanjakso, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan liian raskas ja kuluttava, vaikuttaa minuun yhä edelleen joka päivä. Se on jättänyt monet jäljet sieluuni, aiheuttanut muutoksia ajatus- ja toimintamalleihin, vahingoittanut minua. Koska tuo koko ajanjakso, trauma, on erittäin hankala asia minulle, niin ovat myös ne kaikki asiat mitkä siitä muistuttavat. Traumani on piilotettuna teräslaatikoihin, jotka on haudattu syvälle sisälleni. Pimeään kallioon, paikkaan jonne ei pääse kukaan, edes minä itse. Kun sitten törmään asioihin, jotka minua traumasta muistuttavat, on kuin salama välähtäisi tuonne pimeään kallioon, ja toisi hetkellisesti aivan liian kirkasta valoa. Sillä hetkellä sydämeni alkaa lyödä lujempaa, hengitykseni tiivistyy, unohdan kaiken ympärilläni olevan, en saa katsekontaktia mihinkään. On toimintamalleja, joita olen joutunut harjoittelemaan noita hetkiä varten. Toimintamalleja, joilla saan pidettyä itseni siinä hetkessä, ilman että kauhu ottaa vallan. Mutta silti, joka kerta se on yhtä pelottavaa.
Riisipuuro tuo usealle hymyn kasvoille, minulta se pyyhkii ilmeet kasvoiltani, ja vie takaisin ajanjaksoon, jonka haluan unohtaa. On kuitenkin vaihtoehtoja. Loppuvuonna löysin kookos-riisipuuron. Tuo on sen verran erilaisempi tavalliseen suomalaiseen riisipuuroon verrattuna, että voin sitä valmistaa ja syödä. Itseasiassa olenkin iloinen, kuinka mukavan nautinnon olen siitä saanut. Joten vaikka ulkonäkö saattaa hämätä, näissä valokuvissa ei esiinny riisipuuro, vaan puuro jota itse mieluiten kutsun ihan vain nimellä kookospuuro.
Traumaperäinen stressihäiriö on usein väärin ymmärretty, kyseessä on todella moninainen ongelma. Vaikka siitä kertominen tekeekin kipeää, aion myös jatkossakin ainakin joitain kohtia julki kirjoittaa.
