Vastaus pyyntöihin, se oli se napin painallus, jolla Lusikoita kiitos. viime marraskuussa syntyi. Sen jälkeen on painalluksia ollut useita, sekä niiltä päiviltä kun lusikoita on käytettävissäni enemmän, kuin myös niiltä päiviltä kun lusikat ovat olleet totaalisen vähissä. Niitä lusikoita, voimia tehdä tavallisia asioita, sekä hieman ihmeempiäkin, niitä ei ole käsissäni rajattomasti käytettävissä. Tulee tehdä valintoja: mitä jaksaa ja mitä ei? Mille antaa painoarvoa, ja mille ei? Lusikoita voi aina toivoa lisää, ja niiden kuluttamista voi harjoitella. Joissain tilanteissa se on helpompaa, kuin toisissa.

On paholaisia, jotka tuntee kehossaan.On paholaisia, jotka tuntee mielessään.Ja sitten, on paholaisia, jotka tuntee sekä kehossaan, että mielessään.

 Ensimmäinen blogiteksti ei tullut julkaistavaksi omaan blogiin, se oli vieraskirjoitus ystäväni Kun äiti kelaa blogiin siitä, minkälaista on sairastaa CRPS:ää. Jo tuo kirjoitus kertoo, että blogini sekä elämäni pyörii sairaassa maailmassa, kivuliaassa sellaisessa. Paljon on kuitenkin tuon ensimmäisen kirjoituksen jälkeen muuttunut, eikä oikeastaan mikään parempaan suuntaan. Mutta matka, se jatkuu. En polkuani ehkä enää jaloillani askella, vaan pyöriäni kelaan. Läpi vaikeuksien, hankaluuksia kohdaten. 

En ole lääketieteen ammattilainen, en myöskään neuvonantaja, tai oikeastaan kukaan muu kuin minä itse, minä olen vain A. Vaikka elämäni onkin kovin kivulias, on siinä muutakin sisältöä. Kipu on ollut polkuani varjostamassa kuitenkin jo niin pitkään, että se vaikuttaa elämääni enemmän, kuin itse sen haluaisin valtaa ottavan. 

Tahdon kertoa, jotta joku voisi ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää. Vaikka valistusta en harjoitakaan, haluan luoda pohjaa kertoen asioista eri näkökulmilta. Vastata pyyntöihin, selventää kysymyksiä herättäviä tilanteita, sekä myös ilmaista itseäni.  Tästä päivästä eteenpäin löytyy Lusikoita kiitos. toimituksen suositeltavien blogien alta. Kiitos paljon kaikille blogia ehdottaneille, ja tervetuloa uusille lukijoille.    

On monia asioita, joita sairaalassa ollessa aina kaipaa. Eihän siitä mihinkään pääse, ettei sairaala ole oma ympäristö, omine virikkeineen. Vuosien mittaan on tullut vietettyä sairaalassa niin paljon aikaa, että jotkin asiat ovat menettäneet suuremman merkityksensä, mutta samalla taas jotkut asiat tuntuvat yhä tärkeämmiltä. 

Oma koti, se jonka oven itse lukita voi. Koti, jonka seinien sisällä oleskelevat vain ne henkilöt, jotka minä itse olen sinne kutsunut. 

Ruoka, se jonka itse valitsen. Makuja, erilaisuutta, ja vaihtoehtoja.

Äänimaailma, se mitä kuulla haluan, missä haluan.

Kahvi, se jonka pitkän kaavan mukaan eri menetelmin valmistan.

Arjen kuviot, ne jotka aikatauluja rytmittävät. Vaikka sairaalassa omat aikataulunsa, ja rytminsä ovatkin, eivät ne kuitenkaan arkea ole. Pysähtymistä toki opetella pitäisi, mutta kiirettä kovin kaipaan.

Omat lakanat, ne huuhteluaineelta tuoksuvat, iholla miellyttäviltä tuntuvat.

Kaikkialla toimiva internet, se joka ei sanele missä kohtaa istuessani yhteydet toimivat, tai eivät.

Ihmiset, ne joita normaalissa arjessa tavata.

Vaatteet, ne joita ihmisten ilmoilla pitää, joissa pelkkä mukavuus ei ole sijalla numero yksi.

Hallinta, se että tietoinen aikatauluista ja kaikesta olisin. Vaikka naruja käsissä pideltävinä liian monta tällä hetkellä onkin, ja niitä muille jakaa pitäisi, en hallintaa unohtanut ole.

Valokuvaus, niitä muitakin kuvia kuin meikittömiä väsyneitä sairaalaselfietä, tai väritöntä sairaalaruokaa.

En päätä omaan tyynyyn paina, ei sänkyni tiipiin alla ole. Minä sinisten lakanoiden väliin sujahdan, ja yöllä hoitajan kasvot ovenraossa näen. Aamulla puuroa lautaselleni kauhon, ja käteeni kaadetut lääkkeet kurkustani alas nielaisen. Minä lepoa huoneessani harjoittelen, ja apua pyytää koitan. Sairaalassa vielä olen, vaikka joitain asioita kaipaan. Mutta ne kaipuut vielä luokseni tulevat, ne vielä saan.