Sairaat valokuvat.

Miksi minä kerron sairastamisestani, ja varsinkin valokuvien kautta? 

 Se on matka, joka alkoi jo muutama vuosi sitten. En ennen halunnut oikein tuoda esiin sairastamistani, ja toisaalta aiemmin tilanteet olivatkin paljon paremmin. Mutta 2013 kesällä tilanteet muuttuivat. Kaikki sairauteni etenivät huomattavasti, ja yhtäkkiä huomasinkin että vietin syksyllä enemmän aikaa sairaalaosastoilla kuin koulunpenkillä. Kun jouduin osastohoitoon ensimmäisen kerran, päätin jakaa siitä kuvan Instagramissa.  Se oli päätös, joka oli vaikea. Olen aina ollut kohtuuttoman ylisuorittaja, joka pärjää kyllä, ja haluaa auttaa muita, mutta jota ei tarvitse auttaa. Halusin kuitenkin tuoda esiin haavoittuvaisuuteni. Valokuvaaminen on ollut minulle se oikea keino käsitellä sairastamistani, ja sitä miten erilaista elämäni onkaan nykyisin. Vaikka valokuvatkaan eivät koko totuutta kerro, tuovat ne silti esille eri tilanteita. Vielä nykyäänkin kuvaan paljon, päivittäin yleensä muutaman kuvan verran Instagramiin. Sekä sitä normaalia elämää, että sairastamista.   On hetkiä lähivuosilta, joista en muista lähestulkoon mitään, mutta valokuvat ovat muistuttamassa. Juuri vähän aikaa sitten törmäsin valokuvaan, josta en tunnistanut itseäni. Ihmettelin hieman miksi en. Sitten näin ne riutuneet kasvot ja keltaisen pipon.  Tilanne muistui mieleeni. Olin edeltävänä päivänä kotiutunut sairaalasta, jossa olin ollut 10 päivää vain infuusionesteillä erittäin kipeänä, kourassa kuukauden sairasloma joka muuttuikin sitten kahden vuoden pituiseksi. Tuona päivänä kuitenkin minulla oli opinnäytetyöhöni liittyvä seminaari, ja sisulla menin koululle. Muistan vain, että pyysin opettajaltani lupaa istua esitelmäni ajan, sillä oloni oli kovin heikko. En tiedä yhtään miltä se esitelmä kuullosti, puhuinko edes järkeviä, mutta tiedän valokuvan avulla että päässäni oli keltainen pipo, jonka toivoin vievän huomion olemuksestani.  Instagramin avulla olen voinut tuoda asiaani esille. Millaista minun arkeni on useamman vaikean pitkäaikaissairauden kanssa, joiden kanssa elämä menee hetkestä toiseen lusikkateorian mukaan. Haluan olla puolestapuhuja, mutta haluan myös olla ihan vain minä, Anna. Elämäni ei ole pelkkää sairastamista, vaikka kipu ulottaakin lonkeronsa joka osa-alueelle.    Kun pidän kokemuskoulutusta, pidän koulutuksen aina siltä pohjalta, mitä näkökulmaa yleisö haluaa eniten kuultavan. Jätän paljon tilaa kysymyksille ja keskusteluille, enkä rakenna luentorunkoa tiiviisti. Kuitenkin koska kerron itsestäni, ja sairauksistani, on asia aina tuttua. Luentojen alussa näytän useimmiten kuvasarjan. Kuvilla haluan ennen kaikkea tuoda esille kontrastia. Vaikka näytän huolitellulta, normaalilta naiselta, voi todellisuus olla aivan toista. Haluan riisua hoitohenkilökunnalta (ja muiltakin) stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämät lasit, mutta pilkettä silmäkulmassa en halua poistaa.  Voin yhtenä hetkenä olla valokuvaamassa opinnäytetyöni toisen tuotoksen materiaalia, muutaman tunnin kuluttua sairaalassa odottamassa leikkaukseen.   Voin olla sairaalassa kivunhoidossa, seuraavana päivänä siskoni kanssa Linnanmäellä, ja sitä seuraavalla viikolla taas takaisin sairaalassa.   Voin olla niin kovissa kivuissa, etten meinaa pysyä tajuissani. Voin olla sairaalassa ylimääräisen terveysongelman vuoksi 15 päivää, joista puolet normaalin leikkauksen jälkeisessä kivunhoidossa niin monin eri lääkkein ja laittein turvattuna, että anestesiologi ei uskalla lähteä työvuorostaan kotiin.     Mutta silti, elämä on elämistä varten, on niitä hetkiä jolloin elän. Sairauteni ovat vieneet minulta paljon, olen joutunut luopumaan aivan liian paljosta ikäisekseni henkilöksi. Mutta silti, minä seison, hengitän, olen. Ranteisiini tatuoidut sanat ”just breathe” ja ”stay strong” vievät minua hetkestä toiseen. Jos ei voi muuta, voi hengittää.    Valokuva voi voimauttaa, se voi muistuttaa, se voi herätellä, se voi tuntea.