Ulkonäöstä ja rumuudesta.
Ulkonäköni on muuttunut sairauksieni myötä paljon, siitä olen aiemminkin kirjoittanut. Paitsi fyysisiä muutoksia kehossani, ovat sairauteni aiheuttaneet muutoksia myös tyylissäni, sillä vaatetuksen suhteen tulee miettiä niin montaa eri yksityiskohtaa. On ollut pakko tehdä päätöksiä, jotka ovat aiheuttaneet tiukkaa pohdintaa, kuten esimerkiksi päätökseni olla käyttämättä rintaliivejä. On jokseenkin absurdia, että vielä nykypäivänäkin sitä huomaa ajattelevansa aivan liikaa sellaisia yksityiskohtia, joita toiset eivät välttämättä ikinä edes huomaa.
(Pienenä sivuhuomautuksena tässä, että minulta kysymättä tai asiasta kertomatta, kirjoitti MTV myöhemmin nettisivuilleen tiivistelmän tuosta julkaisusta, ja minun ”erikoisesta valinnastani”. Kirjoitus jolla itse pyrin hälventämään stigman verhoa, nostettiin toisen henkilön toimesta erikoiseksi valinnaksi… Tuon otsikon myötä, taisi se stigma jäädä hälventymättä.)
Sairastumisen ja vammaisuuden myötä on ulkonäköni saanut kolauksia myös sellaisista asioista, joita ei olisi terveenä voinut edes ajatellakaan. Kun pyörätuoli saapui maailmaani, huomasin heti arvostelevani itseäni ja vertailevan muihin. Sosiaalinen media, se toi tässä kohdin paineita vaikka kuinka. Seurasin Instagramin puolella useampaa nuorta naista, jotka käyttävät pyörätuolia, mutta kun sitten sain ensimmäisen oman pyörätuolini.. kiinnitinkin huomiota täysin eri asioihin, kuin aiemmin
.
Jokaisessa kuvassa näin hoikan naisen.
Jokaisessa kuvassa näin naisen, jonka jalat olivat kapeat.
Jokaisessa kuvassa näin naisen, jonka korkokengät pysyivät kauniisti suorassa jalkalaudalla.
Jokaisessa kuvassa näin naisen, jonka istuinleveys oli kapoinen.
Jokaisessa kuvassa näin naisen, jonka vyötärö korostui kauniisti.
Mutta omissa kuvissani? Minä näytin rumalta, läskiltä, hävettävältä. Minä en ollut mitään, mitä nuo naiset olivat.
Kolaus itsetunnolleni osui hiljattain uutta pyörätuoliani suunnitellessa. Istuinleveyden määrittäminen… jokaisen naisen unelma-asia, vai kuinka moni nainen olisi ilahtunut kuullessaan, että istuinleveyden tulee olla yhden sentin leveämpi? Toisin sanottuna takapuoleni on levinnyt, oi kiva uutinen. Kyseessä saatta olla asia, jonka koen noloksi, mutta tiedän myös istuinleveyden olevan erittäin tärkeä mitta yksilöllistä pyörätuolia käytettäessä. Mutta silti, silti minua hävettää aina, kun tuota mittaa kysytään. Vaikka uuden pyörätuolini valmistaja omaakin hyvää huumorintajua, tiedän onneksi, etteivät he ole iskemässä tuoliini kiinni mitään lippunauhaa, jossa strategiset mittani lukisivat.
En ole ikinä pitänyt itseäni kauniina, tai edes nättinä, oletusarvoni on se, että rumuus on vallannut kehoni. Piste. Masennusseulaa täyttäessäni piirrän aina jo totuttuun tapaan ympyrän siihen kohdalle, jossa ”uskon olevani ruma” lukee. Ajatusmaailma, jota ei noin vain käännetä, ehei kaikki nämä vastoinkäymiset ovat sitä vain vankistaneet. Päivittäin kohtaan itseni inhoavan kehoani, ja häpeäväni ulkonäköäni. Siihen vaikuttaa niin moni asia, useat yksityiskohdat, sekä suuret muutokset.
Alla oleva kuva on kuva minusta. Kuva, jossa tiedän peitteleväni kehoni tiettyjä kohtia. Kuva, jossa olen ruma, mutta kuva itsessään tuo monia muita tunteita.
Kuva: Matti Härö
”Negatiivisin adjektiivein minä kehoani ja ulkonäköäni kuvailen, kyllä. Sekä kehoni, että mieleni sairaudet ovat sumentaneet ajatusmaailmani siitä entisestään. Liian moni osatekijä vaikuttaa, vaikuttaa siihen ettei ulkonäöstään hyvää näe.
Mutta ehkä, ehkä joskus kokonaisuus muuttuu, ja niin ollen myös omat silmäni. Se vain vaatii paljon, todella paljon. Siltojen rakentamista, rakenteiden vahvistamista, linssien kirkastamista, pilvien siirtämistä.”